Tänään Designmuseon seminaarissa muotoilija kohtasi käyttäjän muotoilun saavutettavuuden merkeissä. Seminaarin sisältö polveili voileipien ja suklaanamujen syönnistä Polku-prosessin (liian) perusteelliseen kuvailuun, teollisen muotoilijan muotokuvaan ja erilaisten käyttäjien erilaisiin tarpeisiin, ja yhteistä kaikelle oli se, että yritysten edustajat loistivat poissaolollaan. Vieläkään ei kovan rahan maailmassa taideta ymmärtää miksi saavutettavuusasioihin kannattaisi panostaa.
Hapen puutteesta kärsineet aivoni pistivät merkille kaikenlaista epäolennaista, niin kuin vaikka sen, että seminaarisali itsessään oli taas yksi hyvä esimerkki tilasta, joka voi olla saavutettava, mutta käytettävä se ei ole. Ei liene poikkeuksellista, että auditorion nimellä kulkevassa tilassa ilmastointi nyykähtää heti, kun tila on sille tarkoitetussa käytössä, eli täynnä ihmisiä; tai että kaikenlainen oheistoiminta, niin kuin vaikka kahvitarjoilun järjestäminen on mahdotonta. Saavutettavuusihmiset ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin tottuneet monenlaiseen tasapainotteluun, joten pyörätuoleilla liikkuvat eivät antaneet lattialla kiemurtelevien johtojen ja laitteiden häiritä. Wc:n puolella sain kuitenkin todistaa kuinka moderni design ei välttämättä kohtaa käyttäjää alkuunkaan toivotulla tavalla.
Jos haluat pestä kätesi, niin kuinka toimit? Ei ihan niin helppoa kuin voisi luulla…
Toimii kuin junan vessa.
TaiK:in tyypit huomioivat kaikki.
Kateeksi kävi.
Design ylettyy myös tuolien selustoihin.
Ai niin. Luova teollisuus -näyttely on tosiaankin katsastamisen arvoinen.
Asiaa! Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kollegan kanssa sekoiltiin Design-museon naistenhuoneessa, joka ei, herra paratkoon, ainakaan kaupunkilaisjärjellä ollut kovin toimiva.
Toimivaa vessat eivät tosiaankaan ole nähneetkään, vaikka kakku päältä kaunis onkin. Olen käännellyt noita hanoja monesti aikaisemminkin, mutta ikinä en niiden käyttölogiikkaa tosipaikan tullen muista. Paitani onnistun sen sijaan kastelemaan aina.
Ykkösinhokkini toimimattomuuden saralta löytyy kuitenkin kustannuspaikan naapurista, Innopoli 2:sta, jonka naulakoita koristavat tangosta irtoamattomat henkarit. Siellä takkien ripustaminen käy urheilusta. Muistaisinpa joskus ottaa kameran mukaan.
Vessoista tuli mieleen, että sitten on kans erikseen kaikki fiksut ja pitkälle kehitetyt laitteet, jotka käynnistetään heiluttamalla kättä jossain tietyssä kohdassa. En ikinä tajua julkisten tilojen taikahanoja, joista saa vettä vasta kun hoksaa sensorin paikan. Hygieenistä ehkä, mutta toteutus ainakin mättää vielä.
Tällainen käsipyyheautomaattikin oli jossain. Eihän sitä ajatuksissaan tajua katsella ohjeita tai ikoneita, vaikka ne olisi kuinka selkeitä tahansa. Wannabe-käytettävyyseksperttinä saan sitten naureskella itekseni ja tuntea ylemmyyttä. Hetken.