Ikä ja ikääntymiseen liittyvät ennakkoluulot ottivat tästä käytettävyyskäpistelijästä tuplanelsonin. Ensin sain omakohtaisesti kokea miltä tuntuu, kun ei näe kunnolla. Siinä ei paljon hampaita naurata, kun havainnoija oli vähällä joutua käytettävyystesteissä arvaamaan mitä käyttäjä klikkailee ruudulla vain siksi, että sivuilla käytetty fontti on niin tuhottoman pientä (ja tutkija likinäköinen). Ongelmaan löytyi ratkaisu, joka ei vaarantanut testien oikeellisuutta, mutta hetken aikaa olo oli kohtuullisen avuton. Tuskin olen väärässä ennustaessani, ettei tapaus jää viimeiseksi.
Heti perään sain opetuksen ja kenties myös tervetulleen muistutuksen siitä, ettei kaikkia ikääntyneitä suinkaan voi niputtaa taidoiltaan ja kyvyiltään samaan kastiin. Päälle viisikymppisten joukkoon mahtuu tietokoneiden ja internetinkin suhteen monenlaista osaamista, ja osa porukasta luultavasti pesee myös ne hiiri kädessä syntyneet mennen tullen. Diversiteetti, sitä se on. Ikääntyneiden joukko kasvaa, mutta ei ole olemassa yhtä ikääntyneen prototyyppiä, jonka tarpeisiin vastaamalla tulisi kuitattua kaikki saman sukupolven toimijat. Itsestäänselvää, mutta sekin piti kokea kantapään kautta.
Ikääntyneiden joukossa on kuitenkin enemmän niitä, joille teknologian käyttö ei ole ongelmatonta ja jotka tarvitsevat apua päästäkseen surffailemaan tiedon aalloille. Usability awards are just a start -kolumnissa tuodaan jälleen kerran esiin se fakta, kuinka kehnosti ikääntyneiden tarpeita tietokoneen käyttäjinä huomioidaan. Auttaisiko lapsiin tai lastenlapsiin vetoaminen? ”If everyone with a son or daughter (or grandson or granddaughter) working for a web designer put a note in their birthday card to say ’and why don’t you think about old people like me when you’re designing your software’, then it might just make them think again when they build a site with tiny fonts, miniscule icons and no accessibility aids.”
Lapsia tai ei, niin tuon kortin voisin minäkin allekirjoittaa.
