Jos pitäisi ennustaa seuraavaa suurta ”trendiä” internet-maailmassa, pistäisin rahani likoon mobiilin verkon ohella saavutettavuuden puolesta. Erotuksena näillä kahdella tosin on se, että siinä missä mobiilisuus saa aikaan vain myöntyvää hymistelyä, tuntuvat saavutettavuusasiat osuvan enemmän tai vähemmän hermoon. Hyvänä esimerkkinä tästä on vaikkapa eilinen kommenttiketju Skrubussa – aiheuttajana öinen pohdiskelu heikkonäköisten selaamista helpottavien (?) zoom-leiskojen tarpeellisuudesta.
Mutta puhuttaa se saavutettavuus muuallakin kuin bloggaajien kommenttiketjuissa. Monet valtiot ovat työstämässä omia lainsäädäntöjään ja suosituksiaan aiheesta, mutta ongelmatonta ei ole sekään. The importance of open standards on accessibility -kirjoituksessa pohdiskellaankin sitä, mitä saavutettavuuden kannalta käytännössä tarkoittaa se, että valtiot rakentelevat kukin omia säädöksiään, joiden yhteensopivuudesta ei sitten olekaan takeita. Tällöin jokaisella maalla on erilaiset pelisäännöt, eikä kukaan lopulta tiedä mitkä niistä ovat ne ”oikeat”. Tässä jos missä yhteistyö olisi voimaa: ”Making technology accessible to all is best met by technologies and solutions that are committed to interoperability based upon open standards and have been developed via collaborative processes.” Ja kaikkihan tietävät kuinka helppoa se on…
Yrittänyttä ei silti laiteta. Syitä yrittää on yllin kyllin, siitä viimeisimmät tilastot kertovat karua kieltään [via]: ”The World Health Organisation estimates that between 750 million and 1 billion of the worlds 6 billion people have a speech, vision, mobility, hearing or cognitive impairment. In the US alone, more than 54 million people have disabilities. The numbers are increasing as 76 million baby boomers born between 1946 and 1964 get older. In other developed countries, including Italy, Spain and Japan, 45 percent of the population will be over the age of 60 by the year 2040.”
Kulttuurialalla mm. verkkoasioiden kanssa askartelevana voin kertoa, että saavutettavuutta koskevaan tiedon suhteen ollaan erittäin vastaanottavaisia, sillä se on ymmärrettävä, konkreettinen asia, joka edustaa tarkoituksenmukaisuutta kaiken webiin liittyvän turhankin hypen jälkeen.
Tietysti lainsäädännöllä ja Laatukriteereillä saadaan tuloksia aikaan, mutta mikään ei ole niin tehokasta demonstraatiota kuin nähdä sokean ihmisen surffaavan verkossa.
Monelle tuottaa ahaa-elämyksen se, että eri vähemmistöjen huomioiminen suunnittelussa voi tarkoittaakin parempaa laatua kaikille käyttäjille.
Ja ehkäpä asiakkaalle kannattaa kertoa, että saavutettavuuden huomioiminen verkkopalvelun suunnittelussa tulee pidemmän päälle edullisemmaksi, päivitettäminen helpommaksi ja verkkopalvelu pysyy ajamukaisena kauemmin… eikös se näin ole, vai?
Näinhän se on, ilman muuta. Erotuksena tosin se, että siinä missä julkisen sektorin toimijoilta odotetaan ja edellytetäänkin näiden asioiden huomioimista, yksityisen puolen tahot eivät ole vielä kypsiä ajatukselle ja valmiita siitä maksamaan. Saavutettavuudelle, niin kuin aikanaan käytettävyydellekin kun päättäjien silmissä muodostuu hintalappu, joka monesti tuntuu liian suurelta tai jopa turhalta. Markkinataloudessa, ikävä kyllä, raha sanelee paljon sen kuinka edetään, vaikka se samalla onkin lyhytnäköistä. Samalla tavalla oppirahat on maksettu silloinkin, kun käytettävyydelle on aikanaan viitattu kintaalla – joistakin virheistä harvoin oppii. Poikkeuksiakin toki on, onneksi, mutta kovin ne ovat harvassa.