Tein tänään erittäin harvinaisen poikkeuksen ja jalkauduin Helsingin keskustaan päihtymishakuisten juhlana, jota Taiteiden yöksi kutsutaan. Muuten en olisi, mutta kun kävi kutsu elokuvan ennakkoon, niin pitihän sitä noudattaa. Puikkelehtiminen ihmisvilinässä jo alkuillasta kävi työstä, eli ei tule taiteen juhlinta tavaksi jatkossakaan.
It’s All Gone Pete Tong on ”komedia legendaarisesta dj:stä Frankie Wildesta”, joka kuuroutui, menetti kaiken ja palasi takaisin huipulle. Ihan pätevä elokuva, brittiläisesti humoristinen, mutta pisti minut taas miettimään miksi ihmiset tuntuvat nauravan elokuvissa todella irrationaalisille asioille. Vika on ilmiselvästi minussa, sillä en pysty katsomaan myöskään hypersuosittua Mr. Beania siksi, että ilkeys ja pahansuopaisuus huvittavat yhtä vähän kuin tämäniltaisen leffan ylenpalttinen kokkelin vetäminen ja pohjamudissa rämpiminen, niin huumoriin paketoituja kuin ne ovatkin. Sen sijaan pirautin itkut pariin otteeseen, sillä It’s All Gone Pete Tong oli minusta suurimmaksi osaksi surullinen. Tragikomediako lie. Seuralaisella oli sentään huumorintaju kohdallaan, joten uskottava on, kun arvioksi leffalle tuli kiitettävä.
Astuessani ulos teatterista kadut olivat märkiä, mutta ilma yhä ihmeellisen lämmin. Kotikatua pitkin kävellessäni ilmestyi sateenkaari ruusunpunaiseksi värjäytyneelle taivaalle. Mietin, että se hetki taisi olla kaikista kokemistani taiteiden öiden tapahtumista se parhain.
Olen kokenut ihan oikeassa teatterissa vähän samanlaisia väristyksiä, kun ihmiset nauravat hetkinä jolloin mielestäni ei pitäisi nauraa. tässä täytyy olla kysymys jonkinlaisesta halusta tai tarpeesta iloita tai sitten halutaan naurulla kieltää suru tai näytelmän luoma pahanolontunne.
sen verran mr Beanista, että sarjan suosio persutuu hahmon näyttelijän Rowan Atkinsonin aikaisempiin tuotoksiin kuten Black Adder, jotka olivat aivan loistavia, mustaa brittihuumoria parhaimmillaan. Bean on rakennettu tämän hahmon pohjalta. ei siis enää niin laadukas.
minun kontribuutioni taiteelle oli eilen illalla lukea Hannu Raittilan Canal Grandea.
Ei yhtään huonompi kontribuutio! Huvitti huomata, ettei Nyt-liitteen arviokaan osannut suhtautua elokuvaan oikein mitenkään; muisti sentään mainita sen paikoitellen inhorealistisen toteutustavan, mutta ei juuri muuta.