Aamulenkillä taitoin matkaa tervetulleessa sateessa ohi Ilosaarirockin alueen haikeana niin kuin aina, kun festarit ovat ohi. Joskus olo on ollut helpottunut, mutta tänä vuonna niin moni asia meni paremmin kuin uskalsin toivoa, että helpotuksen seassa on enemmän surumielisyyttä. Se tosin kestää vain hetken, mutta kuitenkin.
Niin kuin jo toisaalle kirjoitinkin, bändit olivat osaltani tänäkin vuonna toissijaisessa asemassa ihmisten tapaamisen viedessä kirkkaimman mitalin. Jos Joensuuhun hakeutuvat jouluiksi kaikki vanhat kaverit, niin Ilosaarirockiin tulevat nekin, joilla ei välttämättä ole muita suhteita tähän kaupunkiin. Niinpä alueella tai vip-teltassa voi törmätä sellaisiin ihmisiin, jotka IRL asuvat samassa kaupungissa, mutta joita ei silti juurikaan tule tavattua. Puhumattakaan sitten niistä, jotka asuvat eri maassa, niin kuin tänä vuonna sattui käymään. Harvasta jälleennäkemisestä olen ollut yhtä yllättynyt – ja tullut yhtä onnelliseksi. Ihmiset ovat joskus mukavia.
Toinen mainitsemisen arvoinen kohtaaminen tapahtui henkilön (hei vaan, Kari!) kanssa, joka tekee Ilosaarirockista väitöskirjaansa; gradukin kun jo valmistui samasta aiheesta. Olen saanut antaa oman panokseni tutkimukseen, mikä tuntuu vieläkin mukavalta. Karin kanssa juttelu saa aina sen hyvin pienen sosiologin minussa nostamaan päätään, ja nytkin mieleen juolahti vaikka minkälaisia mielenkiintoisia tutkimisen arvoisia asioita aiheeseen liittyen. Karilla on varmasti jo kaikki tarpeelliset tutkimusasetelmat mietittynä, mutta silti oli hauskaa heitellä entäs jos tämä– ja mitäs sitten jos näin -tyyppisiä kysymyksiä ihmiselle, joka ymmärtää puolivillaistakin yhteiskuntatietelijää. Olen edelleenkin sitä mieltä, että rokissa riittäisi tutkimussarkaa vaikka kuinka monelle, niin monisyinen kokonaisuus siitä on muodostunut.
Rokki on siis ohi, mutta hei: vielä on kesää jäljellä. Ja lomaa myös. Ah.
