Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka villiviini pimentää asuntoni ikkunat kesäisin. Vastaan ei siis pölähtänytkään hikisen ummehtunutta ilmaa, vaan nihkeää viileyttä. Villakoirien sikiämistä ei villiviinikään pystynyt estämään. Ja vain yksi kukka oli kuollut; onneksi se oli juuri se joutavin. Valamosta ostetut punaiset tuohukset sen sijaan selvisivät ehjinä perille.
Joensuu hyvästeli entisen asukkinsa lentokenttäkahvion erinomaisen tietämättömällä palvelulla. Vaatii jo ammattitaitoa, ettei osaa vastata yhteenkään esitettyyn kysymykseen, jotka eivät suinkaan käsitelleet kvanttifysiikkaa. Hepreaa ehkä. Lentokentällä oli hiljaista niin lähtöpisteessä kuin määränpäässäkin, vaikka koneessa muistutettiinkin kiristetyistä turvajärjestelyistä, kun on ne jotkut kisat tässä alkamaisillaan.
Lentokoneessa mietin, että onkohan Aero Airlinesin lentoemoilla pääsyvaatimuksena haudanvakava ilme, johon ei juuri hymykaretta mahdu. Ja että onko kanssamatkustajan velvollisuus ilmiantaa se tyyppi, joka sitkeästi näplää kännykkäänsä, vaikka kaikki elektroniset vempeleet onkin kehotettu sulkemaan. Silkkaa sattumaa oli se, että matkalukemisen nimi oli A Long Way Down.
Helsinki. Jo lähikaupassa törmäsin tunnettuun näyttelijään, joka jälkikasvunsa mielestä kelpasi lähinnä haistateltavaksi. Kassa sentään muisti minut vielä. Kohta pitäisi rohjeta keskustan melskeeseen – osaankohan enää leimata lippuni bussissa?
Villiviini seinässä on metrin korkeampi
villiviini seinässä on metrin korkeampi
olen ollut pitkään poissa kotoa
enkä löydä keittiöstä katkaisijaa
(Ultra Bra: Villiviini)
Tervetuloa kotiin, Marjut.
Kiitos. Kotiin, todellakin.