Voittajan on helppo hymyillä, sanotaan, mutta voittajan on ilmeisen helppoa myös kritisoida oman kenttänsä toimijoita. Nyt ei kuitenkaan puhuta blogeista, vaan parhaiden verkko-oppimisratkaisujen eEemeli-kilpailun taannoisesta voittajasta: Kun oppilaitokset tekevät itse itselleen, yritykset eivät kasva: ”Kun lähdetään tuottamaan oppimateriaalia, tuotantojen laajuus ja asioiden hallinta saattavat yllättää. Voi tuntua siltä, että olisi kiva saada mukaan yksi ja toinen elementti, mutta ei tajuta kuinka kallista tekeminen on ja minkälaista projektijohtamisen pitäisi olla. Myös budjetit jäävät väkisin minimaalisiksi.”
Juuri eilen oli ex-kollegan kanssa puhetta siitä, kuinka verkko-oppimisratkaisujen toimittajat tuntuvat kadonneen kotimaan markkinoilta kuin tuhka tuuleen. Kummallekaan ei tullut muita tekijöitä mieleen kuin tämä suurin ja kaunein – lopusta näkyvyydestä huolehtivat ilmeisesti sitten oppilaitokset itse. Olen nähnyt aika surullisiakin esimerkkejä siitä, kun halutaan väen vängällä ja keskinkertaisella osaamisella kehittää itse, vaikka maalaisjärjellä ajatellen oppilaitosten olisi paljon järkevämpää antaa ammattilaisten hoitaa ainakin tekninen toteutus ja keskittyä itse sisältöön. Resurssit kannattaisi kohdistaa mieluummin sinne, missä niistä on eniten hyötyä.
En muuten tiedä teistä, mutta minusta tuo haastattelussa käytetty eOpetusratkaisu on jokseenkin hupaisa sana. Tiedä sitten onko eLearning, tai eMikään yhtään sen parempi.
Olen samaa mieltä – osittain. Siis siitä, että pahimmillaan oppilaitosten tuotokset ovat ns. alempaa keskitasoa, pedagogiikka on kyllä hallussa, mutta muuten vimpaimet vinossa.
Mutta. Asialla on myös kääntöpuolensa. Jos oppilaitokset rohkeasti tekevät myös itse (kenties ulkoistaen, sen minkä on järkevää/yhteistyössä muiden kanssa), niin samalla voidaan parhaimmillaan muuttaa koko työntekemisen kulttuuria nykyaikaisemmaksi. Tällä tarkoitan sitä, että monet oppilaitokset/koulutusorganisaatiot ovat varsin konservatiivisia toiminnassaan ja muutoksia, erityisesti virtuaalisuuteen liittyviä, on vaikea saada läpi. Lisäksi katson hyväksi puoleksi sen, että samalla sosiaalistetaan myös opiskelijoita verkko-oppimateriaalien tuottamisprosessiin, kun se tuodaan ikään kuin lähelle (esim. kurssia pitävä opettaja on itse tehnyt sen). Osaaminen ja uskallus kokeilla kasvaa myös sen olemattoman kateederin toisella puolella. Ja tähän mielestäni pitäisi pyrkiä. Miksi ajatella vanhakantaisesti eli tukea tiukkoja professiorajoja, kun melkein kaikkialla muuallakin jokainen voi omia rajojaan kokeillen toimia (vrt. kirjanpito haltuun ennen ja jälkeen ostostv:n pyörivällä ”helppokäyttöisellä” kirjanpitoohjelmalla) – tai ainakin yrittää sitä.
Kuulun todennäköisesti itse tuohon joukkoon, joka ehkä tekee teknisesti vielä keskinkertaista opetus-, ohjaus- ja koulutusmateriaalia, mutta jolla on vankka pedagoginen, tutkimuksellinen ja kokemuksellinen näkökulma asiaan (kissa nosti juuri oman häntänsä). Tukea tuotantoprosesseihin löytyy myös useimpien oppilaitosten sisältä ja tähän täytyykin pyrkiä (vrt. esim. Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategiat). Koen, että olen kehittynyt vuosien myötä ja että tälle työlle on tilausta. Ulkopuolinen tuotanto kun on turkasen kallista. Mieluusti näkisin ne olemattomat ylimääräiset eurot sijoitettavan vaikkapa käytettävyyden kehittämiseen (esim. ulkopuolisten avustuksella) – prosessissa mukana oleminen kehittää aina ihmistä ja seuraava ”setti” on varmasti edistyneempi.
Summa summarum. Ehkä tässä virtuaalistumisen ja virtuaalistamisen vaiheessa kaikkia toimijoita tarvitaan – siellä eKentällä rämpiessä.
Ilman muuta on hyvä, että tekijöiden taidot karttuvat niin oppilaitoksissa kuin palveluntarjoajienkin puolella. Tuli kuitenkin mieleen vielä yksi haittapuoli siitä, että kaikki kehittelevät omiaan: kuinka silloin voidaan huolehtia tulosten laadusta millään yhteisellä mittarilla, tai kehittää verkko-oppimiselle standardeja?
Julkisen ja yksityisen sektorin väliä seilanneena varmaan se suurin eroavaisuus on siinä, että julkisella puolella tuntuu olevan sekä aikaa että rahaa kehitellä kaikessa rauhassa, omassa lintukodossa, eikä välttämättä olla juuri perillä siitä, kuinka asioita voisi tehdä paremmin ja tehokkaammin. Olen ennenkin peräänkuuluttanut tulosten mittaamista, ja vaikka oppimistulokset ovatkin se pääasia, niin ei kenelläkään varmaan ole varaa siihen, että käytetään suhteettomasti resursseja kehittämiseen siinä, missä joku toinen taho tekisi asian nopeammin, laadukkaammin ja tehokkaammin. Tämä tietysti koskee paljon muutakin kuin vain verkko-oppimista, ja ongelmia on kaikilla sektoreilla.
Huomenna arkeen vapun humusta ja sumusta palaavana jatkan vielä viime viikkoista keskustelua. Kun sinne eTyöpaikalle pitää taas vääntäytyä ja näiden asioiden kanssa painiskelen muutenkin.
Niin. On totta, että jos kaikki värkkäilevät omiaan toiset vähän isommilla budjeteilla ja toiset pienemmillä oravannahoilla, niin tulos on kirjava. Tosin ei aina ole niin, että oppilaitokset isoilla budjeteilla puuhastelevat. Monta kertaa on myös niin, että virtuaalistamiseen (esim. uusien opetussuunnitelmien tuomat haasteet) ei ole olemassa mitään ylimääräistä rahaa, vaan se pitää tehdä ns. omina töinä ja muiden hommien ohella. Tämä rahan olemattomuus pakottaa monet verkko-opetusta suunnittelevat ja toteuttavat tekemään sitten joskus niitä ”alta riman” -ratkaisuja. Itsekin olen tehnyt kursseja niin, että ensimmäinen versio kurssista on demoversio, opiskelijat ja itse koekaniineina, ja kurssia päivitetään sitä mukaa kun homma etenee ja palautetta kertyy. Ikävää, mutta totta.
Moni meistä oppilaitospuolen ihmisistä on (vaikka ulkopuolisten silmin se ei ehkä tuloksessa näkyisikään) selvillä siitä, että mitä muualla tuotetaan. Tähän kohti iskee taas usein se raadollisuus eli raha. Tietynlaiseen virtuaalistamiseen saa aika näppärästi tukirahoja (ei siis kaikkeen/ em. kappaleen viittaus), jos niitä vain osaa hakea, ja yleensä siellä hakuperusteissa on oletuksia siitä, että niillä rahoilla sitten kehitetään jotain ”uutta”, mikä sitten näkyy ulospäin kaikennäköisinä (ja usein samankaltaisina) vimpaimina ja pedaratkaisuina, joita kaikki tuntuvat suoltavan yhtä aikaa markkinoille. Niin. Lisäksi moni meistä oppilaitosten verkkoihmisistä työskentelee myös alan yrittäjinä tai muuten sillä ”toisella puolen” eli siinä mielessä kentän tilanteen pitäisi jokaisella olla hallussa. Mutta kuten sanottua, kaikki ei välttämättä tule julki.
Itse koen myös ongelmalliseksi juuri tuon ”laadun” tai tason mittaamisen. Tai siis ylipäätään ajatuksen siitä, että voiko tässä asiassa puhua mistään yhtenäisistä standardeista tai mittareista. Itse alan kallistua sen ajatuksen puoleen, että yhtenäisiä mittareita tai standardeja ei voida tehdä/määritellä. Opetus- ja kasvatustehtävät kun ovat siinä mielessä ”jänniä juttuja”, että jokainen opettaja, materiaalin valmistaja tai kuka tahansa mukana olija tuo soppaan aina oman käsityksensä siitä, että mitä oppiminen ja opettaminen on – siis myös eOppiminen (mikä on sinällään mielestäni typerä sana, koska kaikki oppiminen tapahtuu ihmisen pään sisällä, ei missää bittiavaruudessa). Ja koska oppimiskäsitykset vaihtelevat (eli siis se toiminnan perusta), kuten myös koko toimintaa ohjaavat opetussuunnitelmat, niin yhteisten tai yhtäläisten mittaamiskriteereiden määritteleminen on melko mahdotonta. Mutta yritystä tähän tietysti on olemassa.
Sinällään minulle on jäänyt vähän hämäräksi se, että mitä osaa tästä ns. basic-opettajien tuottamasta verkkomateriaalista kaikkein kärjekkäimmin kritisoidaan. Jos opettaja tuottaa materiaalia jollekin valmiiksi tehdylle oppimisalustalle (lisenssiversio/avoin), niin silloinhan hän tuottaa pääasiassa sitä sisältöä ja pedagogiset ratkaisut. Väline eli se alusta on yleensä muiden kehityksen tulosta ja tässä suhteessa opettajien teknisten taitojen ei tarvitse olla kovin kummoisia. Nämä oppimisalustat ohjaavat hyvin pitkälti opettajan toimintaa eli vaikka olisi kuinka lahjakas idea ja intoa kehittää, niin jos alusta ei vain taivu johonkin, niin sitten on mielestäni turha osoitella opettajaa, että ”olipas taas amatöörimäistä”. Tätäkin valitettavasti vielä tapaa.
Luku sinänsä on sitten se, että tehdään alusta saakka itse, esim verkkosivustoratkaisuja, jotain omia työvälineitä tms. Niissä sitten se tekninen osaaminen/osaamattomuus tulee selkeämmin esille. Mutta mutta. Suomessakin on erilaisia kehittäjäyhteisöjä, jotka tukevat yksittäisiä opettajia, ohjaajia, sisällön tuottajia (kauhusana taas..) tms., joihin liittymällä/saamalla toimivat kontaktit, voi saada sekä teknistä tukea että pedagogisia vinkkejä (ja eikä tarvitse sitä pyörää keksiä uudelleen).
Noista standardeista vielä. Herättelisin vielä ajatusta siitä, että tarvitaanko noita standardeja ylipäätään, mikäli niillä tarkoitetaan toiminnan ohjaustarkoituksessa luotuja kriteerejä esim. siitä, että kuinka tiettyjä juttuja olisi suotavaa rakentaa. Verkko on kuitenkin vain väline, ei se pääroolissa oleva juttu opettamisessa ja oppimisessa. Sinällään on vähän hullua puhua eOppimisesta tai verkko-oppimisesta, kun emmehän me puhu piirtoheitinoppimisesta tai liitutauluoppimisestakaan. Eli ollaanko vielä sellaisessa vaiheessa tämän ”verkon” ja muiden vimpainten kanssa, että ollaan vielä liikaksi kiinni siinä uudessa välineessä/ratkaisuissa, että ei oikein nähdä metsää puilta. Tarkoitan tässä siis sitä, että pyrimmekö rajaamaan verkon mahdollisuudet siten, että ne soveltuvat käytettäväksi vain tietyillä tavoilla ja standardit/kriteeristöt ovat sitten niitä behavioristisia palautejärjestelmiä, jotka kertovat, että ”pieleen meni ope-kulta, pistäpä vuorovaikutusta kehiin enemmän vuorovaikutustyövälineellä äläkä linkitä verkosta saatua ilmaista keskustelualuetta”. Toivottavasti näin ei ole tarkoitus. Muuten tutkiva oppiminen jäisi itseltäkin jonnekin kauas pois, jos ei mm. saisi testailla, että kuinka johonkin muuhun kuin opettamiseen ja oppimiseen alunperin suunnitellut vimpaimet toimivat.
Se on totta, että mikään alue ei ole ongelmatonta ja että on hyvä, että keskustelua käydään. Itse olen tyytyväinen siitä, että Suomessakin on lyönyt itsensä läpi verkostoajattelu, jolloin entistä paremmin ne hyvät ratkaisut ja käytänteet tulevat saavutettaviksi myös niille joilla koodi ei taivu eikä resursseja ole kehitystyöhön. Parhaimmillaan erilaiset verkostot tuovat erilaista osaamista yhteen ja sen piilossa olevan tiedon ja taidon julkiseksi sekä yhteiseen käyttöön. Ja sitä kai tämäkin kirjoittelu näin iltamyöhään jossain määrin edustaa… ;)
Keskustelua! Jipii! ;-)
Ei vainen. Mukavaa kuulla asiantuntevaa puhetta ja etenkin saada tietoa tilanteesta julkisella sektorilla NYT. Toivottavasti kommenttini eivät ole tuntuneet kenenkään työn väheksymiseltä – puhun vain omista kokemuksistani, jotka verkko-oppimisen suhteen taitavat olla voittopuolisesti kehnonlaisia. Uskon kuitenkin vakaasti, että Suomesta löytyy myös osaavaa porukkaa ja laadukkaita ratkaisuja, pakkohan niitäkin on olla. Ja jos jotain itse julkiselta sektorilta kaipaan, niin se on juuri se, että asioita kehitetään ja niihin panostetaan ihan eri tavalla, vaikka nykyisin raha taitaa puhua sielläkin koko ajan enemmän. Mikä on sääli.
Tuttuja ovat nuo mainitsemasi asiat tukirahoista ja siitä, ettei ylimääräistä aikaa (saati rahaa) budjetoida suunnitteluun ja opetteluun, mikä johtaa monenlaisiin roiskaisuihin. Sama vaiva on varmasti tuttu muuallakin kuin verkko-oppimisen kanssa tekemisissä olevilla – aina joku maksaa; joskus se on oppilas, joskus opettaja, asiakas tai toimittaja. Standardeista puhuessani tarkoitan kuitenkin en niinkään sisällöllisiä standardeja, vaan näitä metadata – ja learning objects -ajattelun mukaisia asioita, joista akateemisen arvaukseni mukaan on aika vähän tietoa, ja sitäkin vähemmän käytännön kokemusta. Pelkästään Suomen sisällä standardointiasiat tuntuvat etenevän tuskallisen hitaasti ja näkymättömissä, enkä tiedä kuinka ne näkyvät verkko-opetuksen ammattilaisten arjessa – näkyvätkö ollenkaan? Sinänsä hyvä asia, sisällön paketointi monimediallisia ratkaisuja ja useammanlaista tuuttia tukevaksi mahdollistaa oppimisen paitsi usealla erilaisella laitteella, myös näiden pakettien uusiokäytön, mikä vähentää jatkuvaa pyörän keksimisen tarvetta ja vapauttaa resurseja muuhun. Tai näin siis pitäisi olla.
Tuo mainitsemassani artikkelissa ollut kritiikki taisi kohdistua etupäässä niihin verkko-oppimisen tuottajiin, jotka rakentavat kaiken itse alustasta alkaen, usein kaikkia mahdollisia standardeja uhmaten. Jos taitoa riittää, niin mikäpä siinä, mutta jos ei, niin kyllähän siinä opiskelija pahimmillaan kärsii, jos ja kun ei pysty ympäristöä kunnolla käyttämään tai jos sen käyttökokemus on niin kehno, ettei opiskeluun pysty kunnolla keskittymään käyttöliittymän tai teknisten ratkaisujen pykiessä. Toisaalta myös ainakin WebCT on mielestäni aika kankea kapine, jolla saa jo olla melkoisen taitava (myös teknisesti), että saa käyttökelpoista materiaalia aikaan. Siinä mielessä oletus siitä, ettei opettajan tarvitse tietää tekniikasta mitään, sen kuin tuottaa vain sisältöä, on monesti silkkaa fantasiaa. Tunnen suurta myötätuntoa jokaista sellaista opettajaa kohtaan, joka viran puolesta _joutuu_ verkkokursseja tekemään, sillä niin kuin tiedät, verkossa pätevät erilaiset säännöt kuin luokkahuoneessa. Samanlainen tilanne on varmasti kaikkialla, missä viestintää ryhdytään siirtämään verkkoon ja hommiin joutuvat ne, jotka ovat hoitaneet aikaisemmin hommat kynällä ja paperilla. Mutta toivottavasti missään ei elä enää sellainen ajattelumalli, jossa verkko-opiskelu olisi jotenkin erinomaisen hienoa ja autuaaksi tekevää, ja sitä pitää tehdä kun kaikki muutkin tekevät, sopi tai ei.
Onneksi ajattelu taitaa kuitenkin vähitellen olla siirtymässä välinekeskeisestä sisältökeskeiseen, mutta se siirtymä on tuskaisen hidas. Olen kanssasi tismalleen samaa mieltä siitä, että verkko on vain yksi opiskelutapa muiden joukossa – sopii johonkin, ei kaikkeen. Harva kai pilkkimistäkään luokkahuoneessa opettelee.