Visukintun maanantaikutosen aiheisto on hiljattain tapahtuneen ikääntymisen myötä hyvinkin ajankohtainen ja ajatteluttava.
(I): Kenen menetys on ollut kaikkein kovin pala tähänastisessa elämässäsi?
Olen ollut sikäli onnekas, ettei ketään todella läheistä ja rakasta ihmistä (tai eläintä) ole vielä kuollut. Mutta jos ajatellaan, että jokainen ero on pieni kuolema, niin sellaisista menetyksistä on vieläkin arpia sielussa.
(II): Oletko katsonut vierestä jonkun kuolevan?
En – ellei lemmikkiä lasketa.
(III): Oletko halunnut joskus todella tappaa jonkun?
En niin, että olisin koskaan edes kuvitellut voivani pistää aikomusta toteen.
(IV): Voitko kuvitella itsesi palkkatappajana?
En.
(V): Mikä olisi hautajaistesi paras osuus?
Hetki, jolloin kaikki hiljentyvät kuuntelemaan läheisimpien ystävieni valitsemaa, heidän mielestään minua parhaiten kuvaavaa laulua.
(VI): Miten haluaisit itse kuolla?
Varmaan niin kuin useimmat meistä: kivuttomasti unessa, sydämessä tunne siitä, ettei mitään jäänyt kesken.
