Olikohan se Frendien Phoebe, joka yritti todistaa, että maailmassa on olemassa myös epäitsekkäitä hyviä tekoja? Jostain syystä tämän väitteen mahdottomuus tuli mieleeni, kun ruokatunnilla piipahdin antamassa lähistöllä sijaitsevan lounaspaikan ruokalistapäivitysvastaavalle opastusta listan verkkoversion muokkaamisessa.
Niin kuin tässä aikojen saatossa on jo tullut ilmi, on kaltaiseni ruokavammainen miltei riippuvainen paitsi siitä, että eri muonittajat tarjoavat lounaslistansa verkossa, myös siitä, että näissä listoissa selkeästi ilmaistaan mitä kiellettyjä ja sallittuja ainesosia ateriat sisältävät. Pahimpina päivinä olen juossut vatsa kurnien neljä lounaspaikkaa läpi vain huomatakseni, ettei yhdessäkään ole ruokaa, jota voisin syödä. Silloin kiukuttaa. Jokseenkin paradoksaalista on myös se, että juuri sen mieluisimman lounaspaikan merkinnät ovat kohdillaan, mutta itse lista vain ei ole ehtinyt koskaan verkkoon saakka. Saman ketjun muiden ruokaloiden listat kyllä löytyvät verkosta, mutta tässä nimenomaisessa toimipisteessä resurssit eivät riitä siihen, että yksi dokumentti saataisiin siirrettyä verkkoon. Huokaus.
Palvelua vaativana kuluttajana, joka maksaa lounaansa kalliilla itse, olenkin aika ajoin lähestynyt ruokapaikkoja pyydellen kauniisti niitä L-, VL- ja G-merkintöjä mukaan listohin, jotka jo ovat verkossa. Saamani vastaukset ovat olleet myönteisiä, kilpailu kun on kova. Mutta kun taas tällä viikolla sain merkintöjen puuttumiselle selitykseksi tekniset ongelmat, oli pakko paneutua asiaan vähän tarkemmin. Että jos ruokalistan onnistuu saamaan verkkoon saakka, niin minkälainen on sellainen päivitysohjelma, jolla samaan listaan ei saa ympättyä paria kirjainta lisää? Tarjouduin siis avuksi, ja apu otettiin kiitollisena vastaan.
Word-dokumentin tekeminen ja sen nakkaaminen verkkoon parilla napin painalluksella kuulostaa helpolta ja yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se ei sitä olekaan. Suomessakin alkaa varmasti olla jo satoja, ellei tuhansia tahoja, joilla on julkaisujärjestelmät speksattu ja hankittu, ja niiden myötä suuret odotukset siitä, että verkkoviestintä alkaa kohentua silmissä. Suurten linjojen tasolla homma varmasti suunnilleen toimiikin, mutta tosielämässä käyttäjät ovat kuitenkin yksilöitä, ja eteen tulevat ongelmat sellaisia, joita ei pysty ennakoimaan juuri mitenkään. Entä jos tarpeet muuttuvat? Mitä tehdä, jos dokumenttipohja ei esimerkiksi salli parin tekstirivin lisäystä ilman, että kaikki menee sekaisin? Entä jos päivittäjä vaihtuu, eikä kukaan osaa opastaa uutta työntekijää?
Kun tarpeet muuttuvat, eikä käyttöliittymä itsessään ohjaa tai ole niin intuitiivinen, että käyttäjä itse osaisi tai uskaltaisi tehdä siihen muutoksia, on seurauksena paljon turhautumista ja vaatimuksia, jotka jäävät täyttämättä, millä voi jossain tapauksessa olla vaikutusta jopa liikevaihtoon. Käyttäjähän etsii ensisijaisesti syytä itsestään, kun ei osaa käyttää hienoa järjestelmää. Veikkaisin vielä, että aika monet nykyhetken verkkovastaavat ja sisällöntuottajat on istutettu asemiinsa aika lailla kylmiltään niin, että tietokoneen peruskäyttötaidotkin saattavat olla korkeintaan välttävällä tasolla. Tuota siinä sitten sisältöä verkkoon!
Ruokalistaongelma ratkesi: minulle, ammatikseni ja harrastuksekseni vastaavien systeemien kanssa puljaavalle, ei ollut konsti eikä mikään paikallistaa ongelmakohta ja neuvoa käyttäjälle siihen nopea ratkaisu. Mutta minäpä en olekaan peruskäyttäjä. Jos olisin miettinyt samaa skenaariota järjestelmää suunnitellessa, olen sataprosenttisen varma, ettei vastaava muutostarve olisi tullut mieleeni. Tai jos olisikin, niin olisin automaattisesti olettanut, että käyttäjä osaisi ratkaista ongelman itse jo olemassaoleviin taitoihinsa nojaten. Tuli siis konkreettisesti, taas kerran, todistettua se, ettei työpöytäsuunnittelu vastaa koskaan käyttäjätutkimusta, ja että käyttäjän taitoja ei koskaan pitäisi arvioida pelkkien oletusten perusteella. Muuten saattaa suunnittelijalle tulla nälkä.
Hah! Tämäköhän sen selittäisi, että noin joka toinen päivä kustannuspaikan ruokalan nettilistasta puuttuvat nämä tuikitärkeät kirjaimet tyystin. Jos yläkertaan siitä huolimatta viitsii kiivetä, sopivaa ruokaa yleensä on.
Sitten on kuitenkin niitä (samaan firmaan kuuluvia) putiikkeja, joissa saa parempaa ruokaa kuin kustannuspaikan ruokalassa, mutta jotka perustelevat nettiruokalistattomuuttaan juuri sillä, ettei sinne haluta ”ylimääräisiä”, ulkopuolisia syöjiä. Menen monesti silti. Riskillä.
Onneksi 300 metrin säteellä on 7 lounaskuppilaa joista valita. Ja raitis ilma tekee hyvää.
Syynä voi tosiaan olla, ettei osata, mutta ehkä vielä useammin olen kuullut selitykseksi sen, etteivät kokit itsekään tiedä etukäteen mitä soppaan tulee! Eri juttu siis niissä ruokaloissa, jonne ruoka tulee jostain keskuskeittolasta ja on sikäli paremmin etukäteen tiedossa. Mutta paikan päällä oleville kokeille saattaa siinä kesken kaiken juolahtaa mieleen lisätä loraus kermaa ja kourallinen voita, jolloin, tadaa, paikalla on yksi asiakas vähemmän.
Lähimmän lounaspaikan pitäjän vaihduttua olen muuten nähnyt ensimmäistä kertaa lounaalla tarjottavan gluteenitonta leipää. Palvelualttiuskin on parantunut. Saattaa tosin olla vielä vieraskoreutta.
Oma näppituntumani ja ruokapalveluvastaavana toimivan sukulaisen oman työpaikkansa kohdalta vahvistama tieto on, että noita verkossa olevia ruokalistoja ei vielä täysin koeta kovin tärkeäksi markkinointikanavaksi. Eli taustalla on vielä ajatus siitä, että asiakas tekee ruokailupaikkavalintansa joko ulkona (tai muualla ohimennen näkyvillä) olevan listan perusteella tai sitten hänellä on jo ”etukäteistietoa” siitä, että missä toiveet ja vatsa täyttyvät. Verkon koetaan tarjoavan vain mainostilaa koko yrityksestä, ei yksittäisistä tuotteista, kuten vaikkapa siitä kasvisruokavaihtoehdosta ensi viikon keskiviikon lounasaikaan. Näkyvyyteen panostetaan, mutta ns. laajemmalla tasolla, ei tuotteiden, Ellei kyseessä ole yritys, jonka ns. sisäänvetotuotteet (tai koko yritysidea) ovat jotenkin niin valtavirrasta poikkeavia, että se on jo yksistään erottautumisen ja markkinoinnin väline.
Ja noista työntekijöistä sananen. Joku päivä sitten keskusteltiin melko isoonkin ääneen pätkätyöläisten eräästä jatkuvasti suurenevasta joukosta, extraajista. Lounasaikaan, iltaisin ja viikonloppuisin mm. ravintoloissa on kiire ja ns. kiireapu on useimmiten jotain muuta kuin varsinaista henkilökuntaa tai usein käytettyjä sijaisia. Tosiaan talon tavat ja muut kommervenkit eivät ole tuttuja näille ihmisille – ja kuinka voisivatkaan olla. Heidän päivänsä täyttyvät siitä, että he yrittävät suoriutua kulloisestakin työtehtävästä suurin piirtein talon kulttuurin mukaan. Uskon, että halua kehittää työtä ja kehittyä itse olisi useimmilla heistä, mutta kehitä siinä sitten ja mieti parannusehdotuksia ja ratkaisuja, kun huomenna saatat olla jo muualla. Vaikka oma työ joskus (lue: melko usein) mättääkin, niin heidän työtään en kadehdi, vaikka siinä omat hyväkin puolensa varmasti on.
Olipa purkaus… ;)
Totta turiset! Mitä noihin nettiruokalistoihin tulee, niin kaipa se on ihan luonnollista, että kehitys junnaa tässäkin kohdassa jälkijunassa. Tiedän kyllä monia muitakin, jotka plokkaavat netistä uudet ravintola-arviot ja listat, ja valitsevat niiden perusteella lounas- ja muut ruokapaikat. Ja ihan ilman mitään ruokarajoitteita. Aika harvassa paikassa listat ovat näkyvillä, Suomessa kun ei juurikaan harrasteta tuota lista ovenpielessä -tapaa mitä vaikkapa keski-Euroopassa.
Ekstraajat ovatkin sitten jo luku sinänsä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ihan ketä tahansa ei pitäisi siihenkään duuniin pestata: ihan liian usein vastaan tulee tapauksia, joilta puuttuu paitsi palvelualttiutta, myös edes auttava tietämys yleisimmistä ravintosisällöistä ja ruoka-aineallergioista. Usein maalaisjärjen käyttökin saattaisi auttaa – niin kuin vaikka sitä apulaista, jonka mielestä kalaleikkeen voi ihan hyvin ottaa tarjottimelta soppakauhalla ja margariinin levitykseen ei tarvita mitään välineitä.
Kirjoituksessani mainitsema päivittäjä ei kuitenkaan ollut ekstraaja, vaan johtotason työntekijä. Joka tapauksessa työvälineiden olisi syytä olla niin simppeleitä ja intuitiivisia, että kuka tahansa pystyy hyppäämään lennosta remmiin ja silti osaa käyttää niitä.