Kuluneella viikolla on (rakkaan!) levykauppiaan kassa kilissyt, kun olen matkoillani antautunut spontaanisti musiikin vietäväksi. Ihan liian usein käy niin, että sitä vain jotenkin ikään kuin ajautuu kaupan ovista sisään, ja ennen kuin huomaakaan, on käteen tarttunut yksi kaksi kolme monta levyä. Vaikka piti mennä vain kysymään onko sejase jo tullut. (Aina on.)
Siispä kerrottakoon, että Stam1na tylyttää ensisinglellään pahemmin kuin oppi-isänsä Mokoma ikinä – ovathan ne tietysti nuorempia ja vetreämpiäkin. Hassua miten kolmesta pellavapäästä lähteekin näin rankkaa mättöä. Jos maailma potkii päähän, niin Stam1na potkii taatusti lujempaa.
Shake sen sijaan tyytyy ihan kivaan kitarapoppailuun, vaikka minä kun jo muuta luulin. Onhan kyseessä sentään kokoonpano, jossa on jäseniä mm. Tehosekoittimesta, Xysmasta ja Thee Ultra Bimboosista. Päällimmäisenä jäi mieleen vain se, että laulajattaren englannin ääntämyksessä on petraamisen varaa. Elän toivossa, että Shake räjäyttää livenä tajunnan, kun onhan siinä kuitenkin kitaran varressa Suomen parhaimmistoa.
Kent myy maanantaiaamuna kesäkuisen Helsingin keikkansa noin kolmessa sekunnissa loppuun, jos vanhat merkit paikkansa pitävät. Max 500 -sinkun perusteella levyltä sopii odottaa samaa kuin aina ennenkin. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomelankolia elää ja voi hyvin.
Ja nyt stereoissa soi The Tunes, Egotrippi-Knipin ja muutaman muun Nimen terapiaorkesteri. Osoittaa kiitettävää kansalaisrohkeutta julkaista keskellä pimeintä vuodenaikaa Bright Yellow Sun -niminen levy, ja aika huonosti kuuskytlukulaisuus, beatles ja surffilaudat tähän säähän sopivatkin. Mutta eikö mitä, jollekin raidalle upotettu linnunlaulu toi kevään päähän. Ihan söpöä, mutta periaatteessa alkuaikojen Lemonator ajaa saman asian, tosin paljon paremmin.
