Väsätessäni aamutuimaan levyarvioita lehteen ja noustessani tämän tästä vaihtamaan levyä, skippaamaan biisejä ja kelaamaan edestakaisin kävi mielessä, että homman voisi varmaan tehdä helpomminkin, jos harjoittaisi vaikkapa iPod-uskontoa. Teknisesti ikuisesti jälkijunassa köröttelevänä en kumminkaan koe minkäänlaista mielenkiintoa täyttää korviani jatkuvalla musiikillisella massalla, sillä sitä kuuntelen muutenkin riittämiin. Ja vielä vähemmän kiinnostaa riisua levyt kuoristaan, imuroida ne verkosta ja asettaa ne jonoksi soittimeen, joka ainakin minulle näyttäytyy varsin persoonattomana kapineena. Miksi?
Ehkä vastahangassani on vähän jotain samaa kuin siinä, miksen alkuunkaan lämpene ajatukselle sähköisestä kirjasta ja miksi yhä printtaan tärkeät paperit ja artikkelit saadakseni riipustaa niihin kynällä omia merkintöjäni. Säännöllisin väliajoin säikähdän sitä, miten kankealta kynän pitäminen kädessä on alkanut tuntua verrattuna sormien juoksutukseen näppäimistöllä, vaikka joskus kirjoittaminen oikeilla välineillä oli lähestulkoon elinehto. Silti sinnittelen vielä kynässä kiinni ja muistan merkkipäivät ihan oikeilla postikorteilla, vaikka pitkistä kirjeista aika onkin jo valitettavasti jättänyt.
Niin musiikissa kuin kirjoissakin on tärkeää nimenomaan tietty konkreettinen ja kokonaisvaltainen kokemus, johon olennaisena osana liittyy kirjan ottaminen käteen ja levyn laittaminen kotelosta cd- tai vinyylisoittimeen. Toki on musiikkia, jonka tehtävä on luoda äänimaisemaa arkiaskareiden taustalle, mutta silloin siihen ei ole tarkoituskaan uppoutua, vaan normaalit arjen äänet saavat kuulua läpi. On myös sellaista luettavaa, josta ei tarvitse tavata jokaista sanaa (niin kuin jotkut lehdet), vaan jota voi selailla jonkin muun tekemisen ohessa. Mutta silloin niiden kokeminen on erilaista, jollakin tapaa huomaamatonta ja vähemmän.
Maailmassa, joka on kaikenlaisen informaation täyttämä jokaikinen sekunti, on tärkeää pystyä yhä erottamaan se tärkeä informaatio vähemmän tärkeästä. Sille tärkeälle informaatiolle minä olen valmis antamaan aikaa ja näkemään vaivaa: siksi käännän levyä, käperryn sohvalle lukemaan kirjaa ja seison savuisissa rockklubeissa toisten tuupittavana. Eikä minulla ole mikään kiire ehtiä maitojunasta suihkukoneeseen.
Minua kammottaa laite, johon mahtuu tuhansia kappaleita. En koskaan löytäisi juuri sitä biisiä, jota haluaisin kuunnella. Sen sijaan skippailisin jatkuvasti. Levyn about 12 kappaletta on sopiva määrä minulle kerrallaan tai mp3-soitin, jossa on vain 128 megaa muistia.
Virtuaalisuuden myötä kirja, cd/lp-levy, elokuva, sanomalehti jne. ovat saaneet takaisin sitä auraa, jonka mekaanisesti kopioitu kulttuurituote Walter Benjaminin mukaan menetti.
Minä ainakin haluaisin ajatella, että levyt rakennetaan kokonaisuuksiksi kansineen ja biisijärjestyksineen, ja että sen kokonaisuuden takana on jokin idea, joka hämärtyy tuhannen biisin putkessa. Levyjen kansitaidekin on jo kokenut inflaation. Yksi biisi sieltä, toinen täältä tuntuu niin kontekstistaan irroitetulta – huonotkin biisit levyllä kuuluvat asiaan.
Mutta toisaalta en ihmettele, vaikka muutaman vuoden kuluttua kuuluisin itsekin iPod-faneihin, koska kaikessa teknisessä kehityksessä muutosvastarinta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. En olisi millään halunnut edes cd-soitinta, kamerapuhelimesta nyt puhumattakaan. Vanha koira oppii hitaasti ne uudet temput, jos oppii niitä koskaan.