Purukumin piintyneelle käyttäjälle oli iloinen yllätys, kun amerikkalainen kollega toi kotiseutuvisiitiltään tuliaisina aimo lastin Trident Cinnamon -kanelipurkkaa – Suomesta kun ei kanelipurkkaa saa, mikä on ikävä fakta kaltaiselleni kaneliaddiktille. Näin joulun alla kaneli on vielä tavallistakin tervetulleempi sekä tuoksuna että makuna. Nami.
Vaikka olen joskus aikaisemminkin maistellut tätä amerikanversiota, tuntui kokemus tuhansien mutusteltujen Airwaves-tyynyjen jälkeen varsin erilaiselta. Jo pelkästään palan saattaminen suuhun saakka oli kokemus sinänsä: jos meillä Suomessa kääritään ja pakataan kaikki mahdollinen moninkertaisesti, oli tämä palanen vieläkin hankalammin saavutettava. Muovipakkaus, paperikääre, foliokääre, ja itse pala vielä varmuudeksi käärepaperissa sekin. Ja sitten biitti suuhun: tekstuuri on ihan erilainen, jotenkin paljon suurempi ja venyvämpi; sellainen, josta on hyvät purkkapallot tehty. Maku on hyvin kanelinen ja sokerittomuudesta huolimatta makea. Mutta se kestää. Ja kestää. Ja kestää. Vaan ei juuri raikasta. Ah, ihanaa vaihtelua kuitenkin.
Toinen uusi kokemus oli kollegan oma namusuosikki, Atomic FireBall. Pelkäsin makuhermojeni räjähtävän, mutta ei sentään. Aika tymäkkä joka tapauksessa, ja kovassa karkissa tulinen maku kestää suussa kauan. Nytpä ainakin tiedän mitä pyydän seuraavalta Amerikan kävijältä tuliaisiksi.
Muistelen hämärästi lapsuudessani joskus 1980-luvun puolivälin tienoilla syöneeni Jenkki-kanelipurkkaa. Pakkaus oli sellainen punertava ja maku pienen pojan suuhun sopiva. Sitä en tiedä, miksei tästä mausta tullut osa spearmintin ja peppermintin johtamaa, standardia purkkamakuvalikoimaa.
Jep, niin minäkin haikeasti muistan ja sitä kaipaan.