Merten listaili parhaita esikoislevyjä meemit mielessään, ja aihe jäi kaihertamaan niin paljon takaraivoon, että eihän tässä muu auttanut kuin kollata levyhyllyä läpi. Ilmeisesti määrä ja tyylilaji on vapaa – ellei, niin ainakin nyt on.
Limonadi Elohopea: Trukilla yli vaikeuksien
Merten sanoo, jälleen kerran, kaiken olennaisen ja mie vaan peesaan. Vanha rakkaus ei ruostu, vaikka Tero-Petriä harmittaakin ainainen ensimmäisen levyn ylistys.
Garbage: s/t
Shirley Manson taustajoukkoineen tuli, näki ja voitti. Myöhemmät vaiheet eivät sitten olekaan jaksaneet innostaa.
Don Huonot: Silmänkääntötemppu
Joo joo, on se muka taiderokkia ja ties mitä pilviprogeilua, mutta tämä levy on sitten kansiaan myöten sitä taidetta. Sittemmin Kalle Aholaan iski Manimania ja samalla unohtui, että joskus musiikki saa ollakin vähän vaikeaa. Lyriikoista nyt puhumattakaan.
Alanis Morissette: Jagged Little Pill
Vieläkin muistan kun kuulin ensimmäistä kertaa You Oughta Know -biisin. Kylmiä väreitä. Tämä levy on ansainnut kaiken suitsutuksen. Poppi-Alaniksen levyjä ei lasketa.
Nämä näin ensiraapaisulla.
Messissä ollaan meemissä …
Hmm… Jeff Buckleyn Grace? Buckley ansaitsisi erikoispalkinnon pistettyään samaan kääröön sekä parhaan esikoisen että kuopuksen. Tai paremminkin hän ansaitsisi Darwin-palkinnon poistettuaan itsensä perimästä. Idiootti!
No siksipä juuri en tohtinut laittaa sitä listalle, kun eka levy oli samalla viimeinen. Mutta jos joku jossain keksisi listata ainoiksi jääneitä parhauksia, niin Grace olisi ilman muuta ykkönen!