Jotkut ihmiset ovat kroonisesti aina myöhässä, ja toiset, niin kuin minä, aina ajoissa. Näiden kahden ihmisryhmän kohdatessa voi tuloksena olla kiristyneitä hermoja ja loukattuja tunteita, ellei jälkimmäisenä mainitun ihmisryhmän edustaja ole poikkeuksellisen joustavaa (lue=kynnysmatto) tyyppiä.
Minä en ole. Elämäni aikana ihan liian monta tuntia myöhästelijöitä odotettuani otin joskus vuosia sitten käyttöön nk. kymmenen minuutin säännön, jonka mukaan olen oikeutettu poistumaan, ellei toinen tule kymmenessä minuutissa paikalle. Jos oikein hyvä ystävä on kyseessä, voi joustovaraa olla vartti. Lähipiiristä löytyy sellainenkin ihminen, jolle kevyt neljän tunnin myöhästely ei tee tiukkaakaan, eikä siinä auta sen paremmin itku kuin hammastenkiristelykään. Kytkimen nostaminen on sen sijaan tehnyt ainakin itselle paremman mielen.
Kännykät ovat osaltaan vain pahentaneet tilannetta, se selviää myös NY Timesin artikkelista. Minä, joka en ole halunnut edes opetella liu’uttamaan tapaamisia olen saanut kipata aika monta kahvikupillista odotellessani ihmisiä, jotka ovat ”ihan just lähdössä”, ”hirveessä ruuhkassa” ja ”viiden minuutin päästä siinä kulmilla”. Ilmiöllä on nimikin: soft time.
Pähkinänkuoressa: ”Researchers who study the effect of cellphones on society talk of a nation living in ’soft time’ a bubble in which expectations of where and when to meet shift constantly because people expect others to be constantly reachable. Eight-thirty is still 8 o’clock as long as your voice arrives on time or even a few minutes after to advise that you will not be wherever you are supposed to be at the appointed hour.”
Itse asiassa koko myöhässä olemisen konsepti on vaarassa kadota, koska käytännössä kertomalla etukäteen tulevansa sovittua myöhemmin, ei olekaan varsinaisesti myöhässä. Mutta mitä myöhästelijä käytännössä antaa ymmärtää on se, ettei juuri arvosta toisen aikaa: ”[…] in reality you’re saying, ’I’m more important than you my time is more important than yours is.’ There’s this sense that if you’re late, you must be really busy, and if you’re really busy, you must be a really important person.”
Mutta yritäpä saada myöhästelijä ymmärtämään tätä. Minä en ole vielä onnistunut – ja vatsan pettäessä olen jo joutunut siirtymään kahvista teehen.
Krooniset myöhästelijät potevat huomionkipeyttä. Inhottavinta on, että he saavat sitä (huomiota) joka tapauksessa. Jos käyttäytyy joustavasti, he saavat sitä. Jos kritisoi heitä, he saavat sitä. (Kritiikki on tietenkin merkki kritisoijan tiukkapipoisuudesta ja myöhästelijän rennosta elämänasenteesta.)
Juuri näin. Miksiköhän aina ja joka paikasta löytyy niitä, joiden tiedetään olevan myöhässä, ja joita silti kiltisti odotetaan se vaadittu vartti, koska ”kyllä se tulee, se on vaan aina vähän myöhässä”. Joku voisi laskea mitä maksaa odotuttaa vaikkapa viittä kovapalkkaista ammttilaista. Jossain työpaikassa muistelen palaverien alkaneen aina just eikä melkein minuutilleen, ja myöhästyjä sai turhaan odottaa sympatiaa. Mutta se oli sitä aikaa, jolloin kokouksissakin vielä pystyi keskittymään asiaan ilman että ihmisten puhelut olisivat niitä tämän tästä keskeyttäneet…
Jos kokous on sovittu aloitettavaksi klo 12.00 niin se alkaa juuri silloin. Jos joku on myöhässä niin se on hänen häpeänsä, ei niiden, jotka ovat ajoissa. Ottakoon selvää, että mitä on keskusteltu sillä aikaa kun hän ei ole vielä saapunut.
Firmat käyttävät tuhansia tunteja myöhästelijöiden odotteluun ja se oikeasti maksaa rahaa ja hermoja.
Ja voi hyvänen aika jos krooniselle myöhästyjälle tekee pikku kepposen ja antaa hänen joskus odottaa… Kyllä menee heti herne nenään. Ja sitten on paha mieli.
Annoin yhdelle kaverille (kroonikkomyöhästyjä) kerran lahjaksi Bodil Jönssonin ”Tio tankar om tid” (kymmenen ajatusta ajasta). Arvaa lukiko? No ei. Mä kyllä luin. Oli aika hyvä kirja.
Herne menee nenään myös siitä, jos lähtee kävelemään, kun ei jaksa enää odottaa. Lopputuloksena kaikilla on herne nenässä, eikä kenelläkään kivaa. Ja miksi? Siksi, ettei aikuinen ihminen osaa tai viitsi arvioida ajankäyttöään.
Totta, totta.