Yliopisto- ja miksei muiltakin kouluajoilta mieleen eivät ole niinkään jääneet kasvatustieteen luentojen suuna päänä hyörivät luokanopettajakokelaat kuin ne monet vuosilta tuntuneet minuutit, joina ainoa elonmerkki salissa oli kalvotussin suhina piirtoheittimellä. Joskus joku opettaja sentään yritti puhaltaa henkeä tunteihin reippailla pariharjoituksilla, joiden murhaavuusaste oli vieläkin suurempi. Tuppisuu suomalainen ei hevillä taivu filosofiseen debattiin, vaikka kännykkäänsä alati höpäjääkin, se on vissi.
Rapakon takana on saatu positiivisia kokemuksia clickereistä, suomeksi siis vaikkapa näpsyttimistä, joiden avulla osallistuminen ei tuota tuskaa ujoimmallekaan, ja toisaalta suulaiden on pakko hetkeksi vaieta: ”The newest aid in the classroom is a wireless keypad, linked to a computer. Students answer questions not by raising their hands but by punching buttons, with results appearing on a screen in front of the room. Although some skeptics dismiss the devices as novelties more suited to a TV game show than a lecture hall, educators who use them say their classrooms come alive as never before. Shy students have no choice but to participate, the instructors say, and the know-it-alls lose their monopoly on the classroom dialogue.”
Muistelen kokeilleeni vastaavaa härpätintä vuosi takaperin ITK:ssa, ja ainakin silloin tekninen toteutus oli vähän haparoiva, mutta mielenkiintoinen. Onkohan näitä käytössä suomalaisessa yliopistomaailmassa?
