Virkanainen ihasteli tuoreinta teknologista sovellusta oppimisessa, nimittäin mahdollisuutta saada kirjallinen oppimateriaali suoraan puheena opiskelijan korvaan. Niin kuin uutisessakin mainitaan, on keksinnöstä hyötyä paitsi Veeran kaltaisille auditiivisille oppijoille, myös vaikkapa lukihäiriöisille tai heikkönäköisille. Itse olisin ihan hukassa, sillä tarvitsen oppiakseni mieluiten kynän käteen ja kirjan nenän eteen, tai ainakin kilon paperia muistinpanojen tekemiseen. Oppi tulee lihasten ja manuaalisen työn kautta, se on todettu.
Mutta onpa tätä teknologiaa soveltavassa Edusolutionsissa osattu muutenkin ottaa huomioon erityisryhmien tarpeet, sillä podcastien lisäksi verkko-oppimisympäristöön on integroitu myös ruudunlukija sekä puhesyntetisaattori. Tällaista kehitystä näkisi mielellään enemmänkin! Samainen yritys oli myös taannoin uutisoidun verkkorippikoulun takana.
2.0-ilmiö on siis hiipinyt myös verkko-opetuksen puolelle. Mitä se mahtaakaan tarkoittaa oppimisen kannalta? Kun verkko-opiskelua on kauan moitittu siitä, että sen painopiste on ollut enemmänkin tekniikassa kuin itse sisällössä, niin kuinka oppimistuloksiin ja -prosessiin vaikuttavat blogit, podcastit ja mediatiedostojen jakaminen Flickrin tyyliin? Toki kyse on sisällön jakamisesta, mutta siihen tarvitaan tekniikkaa, johon liittyvän pitkän ja perusteellisen pohdiskelun voi lukea vaikkapa viimeisimmän Piirtoheittimen artikkelista. Kuinka varmistaa se, että toinen ei tapahdu toisen ehdoilla?