Vuosikymmenen vaihtuessa havaitsen harjoittaneeni käytettävyysihmisen ammattia koko tähänastisen 2000-luvun, aina vähän eri nimikkeillä. Alalle eksyessäni (ja kyseessä oli nimenomaan eksyminen) kukaan ei kertonut minkälaista tämän työn tekeminen tulisi olemaan, eikä sitä tehdessäkään kovin usein ole ollut tilaisuuksia päästä vertailemaan sotatarinoita. Ne harvat kerrat ovat sitten olleet sitäkin arvokkaampia.

Olen päätynyt siihen, että on olemassa kaksi pääasiallista tapaa olla käytettävyyden ammattilainen. Voi olla joko konsulttina konsulttifirmassa, tai ns. inhouse-käytettävyysasiantuntija, yksi alan edustaja muiden muita hommia tekevien, samaa tuotetta kehittävien joukossa. Kummassakin on puolensa – sekä miinus- että plus-. (Kolmas vaihtoehto olisi ehkä tehdä käytettävyysjuttuja muun duunin osana, mutta se on sitten kokonaan oma lukunsa.)

Konsulttina asiakkaat ja projektit vaihtuvat, kahta samanlaista päivää ei juuri tule eikä ole. Mukavaa, jos pitää muutoksesta ja vaihtelusta. (Minä pidän.) Parhaassa tapauksessa saa tehdä töitä muiden samanmielisten eli käytettävyysorientoituneiden kanssa ja jakaa niin hyvät vinkit kuin varoittavat tarinatkin. Jos työnantaja on käytettävyysfirma, voi olettaa, että asiakkaat ovat valmiiksi myötämielisiä käytettävyydelle, eikä erillistä kädenvääntöä sen hyödyistä tarvitse käydä. Vääntöä sen sijaan voi tulla ratkaisuista, joten kannattaa varautua perustelemaan. Joskus debatista voi tulla hyvin akateemistakin, tilastolukujakin kysellään. Jos oma auktoriteetti ei riitä, käyttäjiin tukeutuminen toimii. Yleensä.

Ikävää on se, että vaikka tekisi maailman parhaimman käytettävyysraportin ja kiitettävin arvosanoin hiotut ratkaisut, ei asiakas silti välttämättä niitä toteuta, tai jos toteuttaakin, niin vain osan, jolloin kokonaisuus on kaukana siitä, mitä se olisi voinut olla. No, se ei välttämättä haittaa, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä lopputulosta ei konsultti itse koskaan tule näkemään.

Parhaassa tapauksessa maailma tuntuu hetken paremmalta paikalta elää ja taivaalta sataa vaaleanpunaista hattaraa.

Inhouse-käytettävyysasiantuntija puurtaa saman tuotteen tai tuotteiden kanssa vuodesta toiseen, usein osana isompaa tiimiä, jossa muut tekijät eivät välttämättä käytettävyydestä perusta. Tämä sopii, jos ei kaipaa eri projektien mukanaan tuomaa vaihtelua ja uusia ihmisiä, vaan tykkää hioa yhdestä tuotteesta vielä parempaa. Omaa näkemystään joutuu perustelemaan usein. Kannattaa varautua siihen, että ei ole profeetta omalla maallaan, vaan usein löytyy joku, jonka sana painaa enemmän, tai joka “tietää paremmin”. Voikin olla niin, että pääasialliseksi toimenkuvaksi muodostuu vetää käyttäjätestejä ja fokusryhmäkeskusteluja, koska asiantuntijan ammattitaitoon ei luoteta, vaan vain käyttäjien sana painaa (jos sekään). Voi käydä niinkin, että hyvät suunnitelmat kariutuvat viimeistään toteutusvaiheessa, kun joku toteuttaja ryhtyy soveltamaan. Ihan tavatonta ei ole sekään, että käytettävyysihmiseltä ei edes koskaan kysytä, vaikka hän talossa onkin. Syitä tähän on ties minkälaisia.

Parhaassa tapauksessa käytettävyysammattilainen on ryhmänsä arvostettu jäsen niin kuin kaikki muutkin, ja käytettävyyden arvo ymmärretään siinä missä tuotteen visuaalisuus tai kätevät toiminnotkin. Jonkinasteista evankelioimista kannattaa varautua harjoittamaan joka tapauksessa.

Jos haluaa nimensä parrasvaloihin, mainetta ja kunniaa, ei tähän ammattiin kannata hakeutua. Käytettävyydestä leipänsä ansaitseva ei ole AD, copywriter eikä planner, joita kissanristiäisissä muistetaan ja nimeltä mainitaan. Tyydytys tulee omasta työstä silloin, kun sen näkee – etenkin, jos sen näkee jonkun toisen käytössä, ja kun se käyttö on sujuvaa.

Eilen verkkokeskusteluissa ja sähköpostissa levisi tieto siitä, että Suomen Standardisoimisliitto on julkistanut standardin nettisivujen suunnitteluun. Näin juhlavasti sitä mainostettiin:

“Käytettävyyden on laajasti tunnustettu olevan tärkeä tekijä verkkosivuston suunnittelussa. Nyt on verkkokäyttöliittymien käytettävyydestä julkaistu kansainvälinen standardi SFS-EN ISO 9241-151. Se antaa opastusta verkkokäyttöliittymien käyttäjäkeskeisestä suunnittelusta ja sen tavoitteena on käytettävyyden parantaminen.

Standardi käsittelee sekä kaikille internetin käyttäjille suunnattuja verkkosivustoja että suljetuille käyttäjäryhmille, kuten organisaation jäsenille, yrityksen asiakkaille ja/tai toimittajille tai muille erityisille käyttäjäyhteisöille suunnattuja sivustoja.

Standardin SFS-EN ISO 9241-151 suositukset ja ohjeet koskevat pääasiassa verkkosivuston tai yleisemmin ottaen verkkosovelluksen sisällön suunnittelua, käyttäjän navigoinnin ja vuorovaikutuksen suunnittelua sekä sisällön esittämistä.

Internetin käyttäjät ovat kokeneet ongelmia, joita aiheuttavat epäjohdonmukaisuudet eri verkkosivustojen välillä ja usein jopa saman sivuston sisällä. Esimerkiksi niin yksinkertaisen asian kuin linkin tunnistaa yhdellä sivulla alleviivauksesta, toisella liikuttaessa osoitinta linkin yli ja kolmannella sivulla ei mistään.”

Kyllä, ihan totta kaikki. Mutta että standardi – joka vielä ainakin Suomessa on maksullinen? Ja josta veloittaa taho, jonka omat sivut kenties kaipaisivat samaisen standardin toteutusta? Olisin tilannut standardin ihan silkasta mielenkiinnosta, mutta liki 90 euron (!) hinta ja näännyttävä rekisteröitymisprosessi katkaisivat hyvän aikomukseni samantien. Suhtaudun erityisen nihkeästi siihen, että sinänsä hyvälle asialle on pistetty hintalappu, etenkin kun olen antanut itselleni kertoa, ettei rahalle välttämättä edes juuri saa kaipaamaansa vastinetta – ja erityisesti tänä aikana, joka vannoo avoimen datan nimiin.

Englanninkielisen version standardista voit ladata ihan ilmaiseksi turkkilaiselta sivustolta.

(Linkeistä kiitokset Halo Efektille.)