Armed with wealth and
The best of health
In the future when all’s well
I will lie down and be counted
In the future when all’s well

(Morrissey)

No, mitäs sosiaalisessa mediassa tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana? Tämä lienee se kysymys, jonka olen useimmin kuullut viime aikoina vanhoja tuttuja tavatessa. En vain ole löytänyt kristallipalloa, johon katsomalla sen tietäisin ja voisin vastata kysymykseen, sillä kaikki on mahdollista, tai ainakin mahdollisuuksia on monia.

Kaksi ennakointiin liittyvää isoa työpajasessiota läpikäyneenä tuntuu siltä, että opittavaa on paljon ja että ennakoinnin maailma on iso, vaikka kurkistaisimmekin “vain” Suomeen. Voi puhua tulevaisuuspoluista ja mahdollisista maailmoista, mutta oraakkeliksi ei taida kenestäkään olla. Muotoilulla ja kulutustrendeillä on ollut ennakoinnissa vähänlaisesti jalansijaa ainakin yritysmaailman ulkopuolella, mutta toiveissa on, että tilanne muuttuu. Tätä muutosta yritän saada osaltani aikaan.

Voinkin siis puhua vain omasta tulevaisuudestani, enkä kovin tarkasti edes siitä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että tiedossa on yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joihin olen jo kauan toivonut ammatillisissa merkeissä törmääväni. Sehän tarkoittaa samalla sitä, että käytettävyys ja saavutettavuus saavat entistä suuremman painoarvon. Niiltä osin näkyy valoa tunnelin päässä.

Syytän välineitä, ainakin osittain. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan N95:sta, on kuvaustahtini romahtanut dramaattisesti. E-sarjan puhelinten, joita työnantajat tarjoavat, kamerat nyt eivät vain aja samaa asiaa, eivät ollenkaan. Digipokkaria en ole oppinut kuljettamaan mukana, vaikka minulla sellainen on, ja sitä paitsi se on kaltaiselleni hetkessä elävälle satunnaiskuvaajalle aivan liian hidas. (Jos joku keksisi punaisen järjestelmäkameran, niin sellaista saattaisin jaksaakin raahata mukana, mutta en toki aina sitäkään.) Siis: ei kätevää kameraa, ei kuvaa. Ja tietenkin silloin, kun väline uupuu, kuvauskohteita on koko ajan jonoksi asti. Tylsää.

Välineiden syy on ilmiselvästi sekin, että on helpompaa tokaista lause tai kaksi Facebookiin kuin kirjoittaa kokonainen blogikirjoitus. Ihan itseäni haastaakseni viritin tästä uudesta blogistani sen muotoisen, että tuoreimman kirjoituksen pitää olla edes vähän pidempi, koska muuten se näyttää hassulta. Tulos: haudon aiheita niin kauan, että tilaisuus menee ohi, niin kuin vaikka eilinen Jyrki J. Kasvin verkossa pidetty vaalitilaisuus. Siitäkin nimittäin piti kirjoittaa, mutta kirjoittamatta jäi. Puntaroin, että mitä haluaisin sanoa ja mistä, ja huomaan yhä useammin olevani työn ja muun elämän ristipaineessa tavalla, joka jättää paperin tyhjäksi.

Olenkin tainnut ryhtyä puhumaan enemmän. Mielenkiintoinen artikkeli lehdessä irrottaa minusta helposti vartin verran vaahtoamista lähipiirissä. Tekstiksi saakka se ei jalostu. Onko tämä paluuta menneeseen? Kun väline ei taivu tarpeeseen, palataan juurille? En enää edes rentoudu verkossa surffaillen, vaan käännän pään off-asentoon ja kellahdan television ääreen.

Ennustan: ei mene kauaakaan, kun tartun taas kirjaan. Sitä lukiessa en mieti, kuinka käy sosiaalisen median. Karkkipussin jälkeen maistuu taas ruisleipä.

“Examining the interests, values, attitudes and online habits of a global audience, the survey reveals teens’ current media and mobile usage, consumption behavior and brand preferences in order to better understand what compels youth around the world.

For the study, 58,500 teenagers between the ages 11 and 18 from 31 countries were surveyed. The respondents were recruited from Habbo, the world’s largest and fastest growing virtual world and social networking service for teenagers.

The analysis is presented on a global and country level. In addition, five psycho-graphical youth segments are explained and used in the analysis. This survey helps you dive into the commonalities and differences among global youth, and understand how today’s young people live and consume.”

Hinta on tavallisen kuluttajan ulottumattomissa, mutta jos työnantajasi ymmärtää hankkia tutkimuksen, niin siihen kannattaa ehdottomasti tutustua.

Jostain syystä olin arastellut pitkään koettaa kahvin tekemistä tällaisella pannulla, mutta kun kerran rohkaisin mieleni, niin sehän oli helppoa kuin heinänteko. Kuinkahan monta muuta asiaa jää elämässä kokeilematta siksi, että sen kuvittelee olevan ihan liian vaikeaa tai että lopputulos on kuitenkin kehno?

Qaiku syntyi paikkaamaan kuolevaa Jaikua, mutta sinne kotiutuminen on ollut vähintäänkin haasteellista. Vaikka Qaiku näyttääkin paljon esikuvaltaan, se ei silti ole se. Vaikka siellä on samoja ihmisiä, se ei silti tunnu samalta. Eikä se ole sama.

Jaikun hidas kuolema on omaksi yllätykseksenikin ollut minulle vähän kuin rockklubi Kerubin menehtyminen aikoinaan - jokainen Joensuussa 90-luvulla aikaansa viettänyt ihminen tietää kyllä mistä puhun. Jaikua teki mieli lukea ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ihan niin kuin Kerubin ihania korvapuusteja olisi voinut mussuttaa aamusta iltaan ja pistää jukeboksista Red Hot Chili Peppersiä soimaan vielä viidennen kerran samana päivänä. Kerubin tilalle pystytetty Kerubin kuppila ei ole ollenkaan sama asia, vaikka se ulkoisilta puitteiltaan edeltäjäänsä muistuttaakin. Ja vaikka siellä hengaa edelleen niitä 90-luvulta tuttuja tyyppejä, niin alkuperäisen Kerubin tunnelma on muisto vain. Ei siellä tee mieli käydä.

Competitor designs: The danger of borrowing across contexts -artikkeli sivuaa samaa aihetta: Minkälainen tulee palvelusta, joka surutta lainaa yhden osan sieltä ja toisen tuolta? Omaleimainen? Tilkkutäkki? Pahimmassa tapauksessa mikään ei toimi, kun osat ovat toisistaan irrotettuja; parhaimmillaan taas palvelu saattaa tuntua tutulta ja siksi helpolta. Ehkä. En tosin muista ihan heti milloin niin olisi käynyt.

Kaikki kunnia Qaikun tekijöille, mutta ehkä sen olisikin pitänyt olla jotain ihan muuta kuin Jaiku 2.0; jokin omaleimainen, erilainen, ja siksi parempi.

Kaikki ei varmastikaan ole vielä valmista ja virheitä löytynee. Olkaa lempeitä, tiedän niistä kyllä. Pidätän itselläni vapauden olla blogissa ja elämässä ikuisesti beta.

Ryhdyin siis ennakoimaan. En käy tässä määrittelemään tarkemmin sitä, mitä ennakointi tarkoittaa, muut ovat sen jo tehneet minua paremmin, mutta voisin parilla sanalla valottaa sitä, mitä teen, koska niin monet ovat sitä kysyneet. (Se, mitä Sitrassa ylipäätään tehdään, käy varmasti parhaiten ilmi Sitran verkkosivuilta, ja jos ei käy, niin kannattaa ottaa yhteyttä Sitran viestintään.)

Kuulun Sitrassa ennakointitiimiin, jonka tehtävänä on koordinoida Kansallisen ennakointiverkoston toimintaa, ylläpitää Foresight.fi-verkkosivustoa (joka on etenkin allekirjoittaneen vastuulla) sekä hoitaa Sitran omaa ennakointia, joka tapahtuu ohjelmissa ja muissa käynnissä olevissa hankkeissa. Käytännössä mm. keräämme signaaleja ja analysoimme niitä, ja järjestämme teematyöpajoja, joita tänä keväänä on kaksi. Ensimmäinen järjestettiin pari viikkoa takaperin aiheesta downshifting. Kaltaiselleni virkaheitolle sosiologille nuo työpajat ovat mainio tapa tavata alan ihmisiä ja kuulla fiksuja mielipiteitä - vähän samaan tapaan kuin käyttäjätutkijan roolissa silloin, kun suunnitellaan ja workshopataan yhdessä käyttäjien kanssa. Olin vaikuttunut ja innoissani, ja kirjoitin muistiinpanoja näppis sauhuten. Myöhemmin niistä olisi tarkoitus kirjoittaa julkaistava raportti.

Mitä tekemistä tällä kaikella sitten on käytettävyyden tai käyttökokemuksen kanssa? Miksi halusin ennakoimaan? Kumma kyllä en itse ole kokenut, että olisin hypännyt kokonaan eri urille, vaan enemmän tämä tuntuu nk. luonnolliselta siirtymältä. Sen sijaan, että tekisin töitä käyttö- ja palvelukokemuksen tai käyttöliittymisen parissa, fokuksessa ovatkin suuremmat asiat kansallisella tasolla, ja kaikilta elämän saroilta, ei vain netissä ja käyttöliittymissä. Tietysti esim. teknologiakehityksestä tehtäviä johtopäätöksiä voi vetää aina uuteen mediaan saakka, jos haluaa, mutta painopiste on suuremmissa kokonaisuuksissa ja mahdollisten maailmoiden hahmottamisessa. Ennakointi ei ole ihan tavatonta ja täysin uutta, sillä ennätin tutkia trendejä jo aikaisemmassakin työpaikassani. Ajattelen niin, että ennen pitkää ennakoinnin suuntaviivat kuitenkin saattavat konkretisoitua vaikka sitten kulutuksessa, tuotteissa, tarjonnassa - ja niissä käyttöliittymissä.

70 000!

En aio jatkossakaan käyttää ko. osoitetta. Oikea osoite löytyy tuosta oikeasta yläkulmasta.

“Perustelujen mukaan julkishallinnossa laajasti käytetty Travel on vähentänyt työmatkoja huomattavasti, koska kukaan ei osaa käyttää ohjelmaa tai käyttäjä saa akuutin aivoverenvuodon ennen matkasuunnitelman valmistumista.”

Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Tässä on huumoria vain nimeksi. Olen nähnyt sen.

Mistähän muuten johtuu, että ne ovat usein juuri assistentit ja sihteerit, jotka saavat kontolleen kaikista kamalimmat ohjelmat? Siksikö, etteivät he uskalla valittaa? Tarvitaan assistenttien kapina! Vaadimme parempia käyttöliittymiä! Tai täyttäkää matkalaskunne itse!