Karista ei tullut Twitter-käyttäjää, mutta Ollista tuli. Minusta ei ole tullut; ei siksi, että pelkäisin pikaviestimien ja mikrobloggaamisen mädättävän aivoni ja vievän viimeisetkin rippeet keskittymiskyvystäni, mutta ehkä siksi, että Twitter on makuuni vähän liian narsistinen; kuin tuuleen huutelisi, ja pääasia että ääni kuuluu. En tosin ole jaksanut juuri Twitteriin panostaakaan. Siellähän sitä paitsi ovat jo kaikki, joten minä voin ihan hyvin olla jossain muualla. Mutta missä?
Qaiku syntyi paikkaamaan kuolevaa Jaikua, mutta sinne kotiutuminen on ollut vähintäänkin haasteellista. Vaikka Qaiku näyttääkin paljon esikuvaltaan, se ei silti ole se. Vaikka siellä on samoja ihmisiä, se ei silti tunnu samalta. Eikä se ole sama.
Jaikun hidas kuolema on omaksi yllätykseksenikin ollut minulle vähän kuin rockklubi Kerubin menehtyminen aikoinaan – jokainen Joensuussa 90-luvulla aikaansa viettänyt ihminen tietää kyllä mistä puhun. Jaikua teki mieli lukea ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, ihan niin kuin Kerubin ihania korvapuusteja olisi voinut mussuttaa aamusta iltaan ja pistää jukeboksista Red Hot Chili Peppersiä soimaan vielä viidennen kerran samana päivänä. Kerubin tilalle pystytetty Kerubin kuppila ei ole ollenkaan sama asia, vaikka se ulkoisilta puitteiltaan edeltäjäänsä muistuttaakin. Ja vaikka siellä hengaa edelleen niitä 90-luvulta tuttuja tyyppejä, niin alkuperäisen Kerubin tunnelma on muisto vain. Ei siellä tee mieli käydä.
Competitor designs: The danger of borrowing across contexts -artikkeli sivuaa samaa aihetta: Minkälainen tulee palvelusta, joka surutta lainaa yhden osan sieltä ja toisen tuolta? Omaleimainen? Tilkkutäkki? Pahimmassa tapauksessa mikään ei toimi, kun osat ovat toisistaan irrotettuja; parhaimmillaan taas palvelu saattaa tuntua tutulta ja siksi helpolta. Ehkä. En tosin muista ihan heti milloin niin olisi käynyt.
Kaikki kunnia Qaikun tekijöille, mutta ehkä sen olisikin pitänyt olla jotain ihan muuta kuin Jaiku 2.0; jokin omaleimainen, erilainen, ja siksi parempi.
