On se niin vaikeeta. [via]
Kategoria: Sosiaalinen media (Page 3 of 20)
Harto Pönkä on oppimisen ja koulutusteknologian asiantuntija ja digimedia-alan yrittäjä, joka julkaisee jatkuvalla syötöllä toinen toistaan parempia esityksiä sosiaaliseen mediaan liittyvistä teemoista. Tämäkin on täyttä timanttia kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan tuli mieleen, että ihanko oikeasti tällaisen saa käyttöön ihan ilmaiseksi.
Sosiaalisen median käyttöönotto, pelisäännöt ja strategiat
View more presentations from Harto Pönkä.
Jaa tämä:
Hauskuusteoria: hauskuus vaikuttaa ihmisten käytökseen.
En silti kiipeäisi joka päivä neljänteentoista kerrokseen.
(Mistä oikeasti on kyse: The Fun Theory: Volkswagen Masters the Viral Video)
Jaa tämä:
Armed with wealth and
The best of health
In the future when all’s well
I will lie down and be counted
In the future when all’s well
(Morrissey)
No, mitäs sosiaalisessa mediassa tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden aikana? Tämä lienee se kysymys, jonka olen useimmin kuullut viime aikoina vanhoja tuttuja tavatessa. En vain ole löytänyt kristallipalloa, johon katsomalla sen tietäisin ja voisin vastata kysymykseen, sillä kaikki on mahdollista, tai ainakin mahdollisuuksia on monia.
Kaksi ennakointiin liittyvää isoa työpajasessiota läpikäyneenä tuntuu siltä, että opittavaa on paljon ja että ennakoinnin maailma on iso, vaikka kurkistaisimmekin ”vain” Suomeen. Voi puhua tulevaisuuspoluista ja mahdollisista maailmoista, mutta oraakkeliksi ei taida kenestäkään olla. Muotoilulla ja kulutustrendeillä on ollut ennakoinnissa vähänlaisesti jalansijaa ainakin yritysmaailman ulkopuolella, mutta toiveissa on, että tilanne muuttuu. Tätä muutosta yritän saada osaltani aikaan.
Voinkin siis puhua vain omasta tulevaisuudestani, enkä kovin tarkasti edes siitä. Tällä hetkellä kuitenkin näyttää siltä, että tiedossa on yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joihin olen jo kauan toivonut ammatillisissa merkeissä törmääväni. Sehän tarkoittaa samalla sitä, että käytettävyys ja saavutettavuus saavat entistä suuremman painoarvon. Niiltä osin näkyy valoa tunnelin päässä.
Jaa tämä:
Katselin tyytymättömänä Flickr-kuviani: onpa niitä vähän! Onpa päivitys- ja kuvanottotahtini taantunut! Pöh. Paremmin ei mene täällä blogin puolellakaan. Miksen enää kirjoita yhtä usein kuin ennen? Siksikö, ettei ole sanottavaa? Vai kenties siksi, että sanottavat ovat nykyisin kahden lauseen mittaisia, välitöntä palautetta odottavia purskauksia, johon tämä väline ei vain sovi? Mikroblogissakaan en oikein enää viihdy. Muutkin blogit tuntuvat hidastaneen päivitystahtiaan. Mitä hittoa on tapahtumassa?
Syytän välineitä, ainakin osittain. Sen jälkeen kun jouduin luopumaan N95:sta, on kuvaustahtini romahtanut dramaattisesti. E-sarjan puhelinten, joita työnantajat tarjoavat, kamerat nyt eivät vain aja samaa asiaa, eivät ollenkaan. Digipokkaria en ole oppinut kuljettamaan mukana, vaikka minulla sellainen on, ja sitä paitsi se on kaltaiselleni hetkessä elävälle satunnaiskuvaajalle aivan liian hidas. (Jos joku keksisi punaisen järjestelmäkameran, niin sellaista saattaisin jaksaakin raahata mukana, mutta en toki aina sitäkään.) Siis: ei kätevää kameraa, ei kuvaa. Ja tietenkin silloin, kun väline uupuu, kuvauskohteita on koko ajan jonoksi asti. Tylsää.
Välineiden syy on ilmiselvästi sekin, että on helpompaa tokaista lause tai kaksi Facebookiin kuin kirjoittaa kokonainen blogikirjoitus. Ihan itseäni haastaakseni viritin tästä uudesta blogistani sen muotoisen, että tuoreimman kirjoituksen pitää olla edes vähän pidempi, koska muuten se näyttää hassulta. Tulos: haudon aiheita niin kauan, että tilaisuus menee ohi, niin kuin vaikka eilinen Jyrki J. Kasvin verkossa pidetty vaalitilaisuus. Siitäkin nimittäin piti kirjoittaa, mutta kirjoittamatta jäi. Puntaroin, että mitä haluaisin sanoa ja mistä, ja huomaan yhä useammin olevani työn ja muun elämän ristipaineessa tavalla, joka jättää paperin tyhjäksi.
Olenkin tainnut ryhtyä puhumaan enemmän. Mielenkiintoinen artikkeli lehdessä irrottaa minusta helposti vartin verran vaahtoamista lähipiirissä. Tekstiksi saakka se ei jalostu. Onko tämä paluuta menneeseen? Kun väline ei taivu tarpeeseen, palataan juurille? En enää edes rentoudu verkossa surffaillen, vaan käännän pään off-asentoon ja kellahdan television ääreen.
Ennustan: ei mene kauaakaan, kun tartun taas kirjaan. Sitä lukiessa en mieti, kuinka käy sosiaalisen median. Karkkipussin jälkeen maistuu taas ruisleipä.
Jaa tämä:
