En ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon ajatustyötä ja osaamista tarvitaan jopa liikennemerkkien suunnittelemiseen, mutta sitten luin New York Timesin artikkelin The Road to Clarity – ja etenkin katsoin juttuun liittyvän mainion What’s Your Sign? -kuvasarjan.
Liikennemerkkien suunnitteluhan on mitä suurimmaksi osaksi saavutettavuuskysymys. Ellei merkin tekstistä tai kuvasta saa selvää, voi pahimmassa tapauksessa mennä henki. Merkin täytyy toimia säästä riippumatta: sateessa, sumussa, tuulessa ja tuiskussa. Vähän heikompinäköisenkin on saatava siitä hetkessä selvää (sillä heitäkin on liikenteessä), ja vanhusten, joiden reaktiokyky ei ole enää nuorempien luokkaa. Ei tulisi heti mieleen tehdä liikennemerkeistä punatekstisiä vihreällä taustalla, tai käyttää fonttina jotain koukeroista kaunokirjainta.
Kun jenkit 80-luvulla havahtuivat siihen todellisuuteen, että väestö vanhenee, ja liikennemerkit ovat mitä ovat, oli edessä valtaisa uudistustyö, jonka aikana oli jopa suunniteltava uusia kirjasintyyppejä vaatimusten täyttämiseksi. Sittemmin tätä Clearview-fonttia on nähty muuallakin. Tietenkin fontin toimivuutta myös testattiin luonnollisissa olosuhteissa:
”Studies were conducted by both the Pennsylvania Transportation Institute at Penn State and the Texas Transportation Institute at Texas A&M. Called ’older driver’ studies because half the subjects were over 65 years of age, all were conducted under both day and night conditions. The studies reviewed basic legibility, which requires a driver to accurately identify what the sign says, and recognition, which is to identify a location of a specific legend on a panel with three different signs.”
Ja kun kerran merkkejä muutenkin uusittiin, tehtiin niiden ulkoasulle samalla myös standardit. Suomessa tieliikenneasetuksen kolmas luku määrittää koko joukon merkkien paikkoja ja värejä; kirjasimetkin ovat juuri tähän tarkoitukseen tehtyjä. Viime kädessä maanteillä näkyvä fontti voi olla jopa imagotekijä:
”’Type on the roadway is very much like the corporate identity of a country,’ says Graham Clifford, a friend of [type designer] Montalbanos who runs his own branding and design firm in New York. Clifford, who is English, mentioned the ubiquity of British Transport, which has been used in his country since the late 1950s. […] Other countries have their own style, too. Clifford told of a trip he took with his wife, driving from England through Wales, then crossing by ferry to Ireland and up to Northern Ireland. Many signs in and around Dublin were written in a quirky local script; the markers in Belfast, however, were uniformly British Transport. ’The change in typeface lets you know youre in a different place,’ Clifford said. […] ’Typography is all about tone of voice,’ Clifford says. ’Do I shout at people? Do I whisper at people? Do I scream from the rooftops? Am I talking to a woman? To a man?'”
(Kuva: NY Times)
Olen sitä kuulemma epänormaalia lajiketta, jolle aamulla herääminen ei ole koskaan vaikeaa, ja joka ei ole ikinä elämässään käyttänyt herätyskellon torkkupainiketta – yleensä en tarvitse edes herätyskelloa. Itse asiassa olen aina ollut sitä mieltä, että torkkupainike on kamalinta mahdollista kidutusta – miksi ihmeessä kukaan haluaisi vapaaehtoisesti kiusata itseään nukahtamalla ja heräämällä taas uudestaan viiden minuutin kuluttua, jos herääminen on jo muutenkin ikävää? Ongelmia tuleekin varmasti, jos samassa tilassa on kaltaiseni aamuvirkku ja torkkuherätyksen suurkuluttaja.