Sillä aikaa kun allekirjoittanut vietti eilen entisen työnantajansa 10-vuotisbileitä, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkisti raportin Suomen tietoyhteiskunnan korjausliikkeestä (pdf). Raporttia on työstänyt Risto Siilasmaan vetämä asiantuntijaryhmä, joka patistaa Suomea oman tulevaisuutensa nimissä tekemään nopeita ja välttämättömiä korjausliikkeitä tietoyhteiskunnan suunnan muuttamiseksi ja yhteiskunnan vastaisen kehittymisen pohjaksi. Raportin kirjoitti Teppo Turkki. Näin kertoo Tietoviikko.

Asiantuntijaryhmä sai puristettua työnsä tulokset kahdeksan kohdan toimenpidelistaksi (löytyy Tietoviikon uutisesta), joka, anteeksi nyt vaan, ei huimaa ainakaan minun päätäni innovatiivisuudellaan. Mikähän ihme siinä on, että kun aletaan puhua tietoyhteiskunnasta, puhutaan automaattisesti hallinnosta, byrokratiasta, julkisesta sektorista, kansallisista käytännöistä, sähköisestä laskusta ja ties mistä muusta, joka on yhtä kiinnostavaa kuin katsoisi heinän kasvavan?

Olen vasta raportin kahlaamisen alkumetreillä, mutta jo nyt sieltä pistää silmään Teppo Turkin viesti lukijalle:

“Tietoyhteiskunta-käsite on Suomessa ollut jo aikoja kaluttu luu, jotenkin ontto ja merkityksistä tyhjentynyt. Moni on halunnut koko sanasta eroon. Toisaalta, olen viime vuosina tehnyt paljon työtä Japanissa ja Etelä-Koreassa, jossa olen voinut seurata kukoistavaa digitaalisen evoluution kolmatta vaihetta, jossa kansalliset kulttuurit ja ihmisten sosiaalisen elämän käytännöt liukuvat yhteen virtuaalisten teknologioiden kanssa, ja sitä kuinka ihminen, yhteisöt ja
yhteiskunta sekä uudet digitaaliset palvelut vähitellen kutovat kasaan yhteistä, äärimmäisen kiinnostavaa olemisen symbioosia.

[...] Kysymys on nyt lähes kaiken ympärillämme olevan digitalisoitumisesta. Tieto ja data ovat yhteiskuntamme uutta verenkiertoa. Todellinen ja virtuaalinen liukuvat yhteen. Yhteydestä internetiin on tullut ihmisille, yrityksille ja yhteisöille elintärkeä perushyödyke kuten puhtaasta vedestä ja sähköstä. Virtuaalisista välineistä kehittyy huimaa vauhtia ihmisten sosiaalisen ja poliittisen elämän, viihtymisen ja työn välttämättömiä toiminta-alustoja.”

Turkki puhuu ihmisistä. Mihin asiantuntijaryhmä ne toimenpiteistään kadotti?

Törmäsin tänään vanhaan tuttuun, joka tiedusteli mitä puuhailen nykyisin; olenko kenties freelancer. Naurahdin kuivakkaasti niin kuin tämän kysymyksen kohdalla aina teen, sillä vaikka halua freelancerointiin olisikin, pitää turvallisuushakuisuuteni huolta siitä, että pysyttelen visusti jonkun muun leivissä. Onnea kun on joka kuukausi säännöllisesti kolahtava palkkakuitti. Eri asia sitten, jos olisi rikas elättäjä, tai muuten vain paljon pätäkkää. Mutta kun ei.

Vuorokauteen mahtuisi kuitenkin jokunen kappale lisätunteja, tai ehkä virkavapaakaan ei olisi pahitteeksi. Ehtisinkö silloin lukea kaikki ne viime (ja aikaisempienkin) aikojen julkaisut, jotka piinaavat minua käsittelemättöminä delicious-linkkeinä ja pölyttyvänä kirjapinona työhuoneeni hyllyssä? Onneksi sentään hylly on selän takana – vaikka muuten rakastankin kirjojen katselua, niin kotona ne tuppaavat muistuttamaan minua vain ja ainoastaan ajan vähyydestä.

Ainakin nämä haluaisin lukea:

• Ihminen – talous – ympäristö: Valinnat tulevaisuuden rakentamiseksi (pdf): Tekesin sisältölinjaukset, jotka määrittelevät kansallisesti tärkeät valinnat Suomen tulevaisuuden rakentamiseksi. Kuulostaa just niin pompöösiltä, että nämä täytyy lukea. (kiitos)
• David Report Issue 9/2008: I shop therefore I am: Ruotsalaisen David Reportin viimeisin raportti kulutuskulttuurista eettisestä, sosiaalisesta, poliittisesta, taloudellisesta ja humanistisesta näkökulmasta katsottuna.
• Being Human: Human-Computer Interaction in the Year 2020: Microsoftin tulevaisuusorientoitunut raportti siitä, miltä käyttäjän ja tietokoneen välinen vuorovaikutus näyttää vuonna 2020.
• Rotman – The Magazine of the Rotman School of Management / Winter 2008 (pdf): Rotman School of Managementin lehden talvinumero on täynnänsä design-tutkimukseen ja designiin ja johtamiseen liittyvää asiaa.

Mutta ehkä sitten eläkkeellä.

Viime vuoden helmikuun alussa käynnistyi valtiovarainministeriön hanke, jonka tarkoituksena on ollut kehittää julkisten verkkopalvelujen laatukriteeristöä ja siihen liittyvää arviointityökalua. Uudistetun laatukriteeristön ja arviointityökalun julkistamistilaisuus on keskiviikkona 5.3.2008 klo 12.30-16.00
Bio Rexissä Helsingissä, ja siihen on ilmoittauduttava torstaihin 21.2.2008 mennessä. Paikalla puhumassa mm. Jyrki Kasvi, ja juttua riittää esim. käytettävyydestä ja käyttäjälähtöisyydestä. Sinne!

Minkälainen on sinun teknologiaelämäkertasi? Nyt on oiva hetki istahtaa hetkeksi alas ja kirjata se muistiin, ja samalla auttaa tutkijoita työssään. Postilistalta poimittua:

Joensuun yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen Encounters with Technological Imperative – ETIM -tutkimushanke kerää yhteistyössä SKS:n kanssa teknologioihin liittyviä henkilökohtaisia kokemuksia ja käsityksiä, “teknologiaelämäkertoja”. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita osallistumaan keruuseen kirjoittamalla oman teknologiaelämäkertansa. Keruu on käynnissä 31.08.2007 asti.

Tarkemmat kirjoitusohjeet kertovat mitä, miten ja minkä verran.

Hetken mietittyäni huomasin, että oma teknologiaelämäkertani on itse asiassa tismalleen se sama, jota olen jokaisessa työhaastattelussa kertonut, ja jota edelleen kertailen ihmisille, jotka ihmettelevät kuinka olen löytänyt nykyiseen ammattiini. Mikä kuun asento lieneekään ollut syynä siihen, että alunperin teknologiavastainen ihminen ansaitsee nykyään leipäänsä nimenomaan teknologian parissa. Kyllä siitä aina yhden A4:n verran tekstiä saa aikaan!

Ja jos elämäkerran kirjoittaminen ei nyt nappaa, niin kannattaa käydä lukaisemassa eilisen musiikkikauppa-merkintäni kommentit. Ihmiset kirjoittavat niin ihanasti ja sydänverellä, että johan tässä melkein silmäkulma kostuu.

Tuskin olin ehtinyt eilisestä blogimiitistä (jutussa linkitykset liki kaikkiin paikalla olleisiin, siksi minä en edes yritä laittaa niitä tähän), naurusta kipeistä vatsalihaksista (kiitos vaan, Kari ja Sami) ja Web2.0-övereistä selvitä, kun aamulla tie jo vei seuraavaan sosiaalisen median häppeningiin, nimittäin SWbusiness Cafén aamukahvi-ilotteluun otsikolla Helppoa rahaa? – Sosiaalisen median liiketoimintamallit.

Edellisen illan vuolaan keskustelun yhä velloessa mielessä tuntui siltä, ettei paikalle kokoontunut posse tiennyt sosiaalisesta mediasta tuon taivaallista, koska tilaisuuden alkuun oli varattu runsaasti aikaa naamatusten tapahtuvaan verkostoitumiseen, johon vielä ihan ääneen kehotettiin. Hei, verkossahan se yhteisöllisyys tapahtuu! Vai oliko tarkoituksena hankkia Elämä 2.0? Paikalla oli vain muutama asialle vannoutunut [nörtti], jotka istuivat kukin omissa nurkissaan läppäreitään/kännyköitään tuijotellen, mitä ilmeisimmin tiukasti jaikuten/blogaten. Mietin sitäkin, että onko sosiaalinen media ryhmätöitä, fläppitauluja ja paksuja tusseja?

Ei vainen, puhujat olivat päteviä ja aiheet hyviä, mutta ainakin minulle jäi se käsitys, ettei sosiaalisella medialla ihan tuosta vain rahaa aleta vuolla. Aika paljon asioita on puhtaan sattuman varassa, ja vaaditaan jo melkoista bisnesvainua ja oraakkelin ominaisuuksia, että se pystyttäisiin riihikuivaksi muuttamaan.

Kahvi 2.0 teki kuitenkin terää. Taisin olla aika väsynyt.

Lounaspuuron ääressä kahlattu Tietoviikko tiesi sekin kertoa, että ainakin Nokialla web2.0 tulee ja pelastaa jopa epäergonomisen toimistotyöläisen:

“Sekä fyysiseen että virtuaaliseen työympäristöön on [Nokian tietohallintojohtaja John] Clarken mukaan kiinnitettävä jatkuvasti huomiota: miten ihmiset istuvat ja jakavat kokemuksiaan, millainen on kokoustila, miten he käyttävät tietokoneitaan? Web 2.0:ssa on löydettävä balanssi potentiaalin ja rajoittamisen välillä. [...] Innovatiivisuutta ei Nokiassa siivitetä siten, että tietty osa työajasta pyhitettäisiin ‘leikkimiseen’. Ennemminkin päämääränä on Clarken mukaan luoda työympäristö, joka mahdollistaa jatkuvan ideoinnin ja innovoinnin. ‘Haluamme ympäristön, jossa ideat syntyvät mahdollisimman luonnostaan. Web 2.0:ssa ei ole kyse sovelluksista vaan sosiaalisesta verkostoitumisesta.’”

Matalalento jatkui Esko Kurvisen väitöstilaisuuteen ihmettelemään sosiaalista vuorovaikutusta tietoyhteiskunnassa, mutta siinä vaiheessa alkoi yhteisöllisyys jo painaa sosiologin silmissä aika tavalla. Aihehan on tavattoman mielenkiintoinen: väitöskirjan tavoitteena kun on ymmärtää paremmin, miten ihmiset käyttävät vuorovaikutteisia tuotteita, ja yhdistää sosiologisen vuorovaikutustutkimuksen periaatteita, käsitteitä ja työtapoja uusien tuotteiden käyttäjäkeskeiseen suunnitteluun. Siispä kirja kainaloon ja lukemaan.

(Pahoittelut otsikosta, Kari. Tai ei sittenkään. :-)

Iltapäivän kahvihetki tutkimuksellisesti orientoituneessa seurassa pisti sosiologin mietintämyssyn kuhisemaan. Puhetta riitti niin Amazonin sosiaalisista ominaisuuksista kuin Flickrin Gamma-versiosta, sekä tietysti blogeista ja käyttäjien roolista sosiaalisen median suunnitteluprosessissa siinä määrin, että johan tässä meinaa mennä omakin työnkuva uuteen harkintaan. Tai sanotaanko niin, että siinä on säätövaraa.

Ei nimittäin ole kuin muutama päivä siitä, kun ehdin inspiroitua Microsoftilla työskentelevän sosiologin haastattelusta. Ajat ovat muuttuneet sen verran, että alunperin virkaheitoksi itsensä tuntenut sosiologi alkaakin kohta olla nk. omassa elementissään, kun verkkomaailmaan on hiipinyt mukaan tämä kuuluisa sosiaalinen ulottuvuus. Ehkä tässä pian huomaakin olevansa kybersosiologi?

“The challenge is the discipline of sociology: cybersociologists must do everything sociologist do, but also be computer savvy. [...] It’s not that you collect data from the world and run it through a computer; it’s that most of the world runs through a computer. It’s a revolutionary thing. It’s a shift from an ephemeral society to archival society. Six or seven billion humans have come and gone over the course of history, and most of them didn’t leave a trace. In the not too distant future, it’s likely that one to two billion will leave 5 to 10 terabytes, and in those bytes will be the fine-grain details of their lives: the pictures they’ve taken, the words they’ve typed, and the people they’ve been with. This brings up a whole new set of issues. What will privacy look like? How will sovereignty be asserted on this stream of data?”

Olisin tosin taipuvainen uskomaan, ettei oman työnkuvan selittäminen sukulaisille ja kylänmiehille tästä yhtään helpotu.

Minkälaista on elämä verkossa vuonna 2020? Tähän kysymykseen on vastausta hakenut Social Issues Research Centre (SIRC) raportissaan Life online: The Web in 2020. Ja tältä se näyttää:

“The study predicts that Generation C (C standing for content/ connectivity/ creativity/ collaboration/ communication) will be ‘nicer’, more able to communicate with a wider cross section of people and find common ground across previously divisive differences as a result of proliferation of the Internet.

The study also predicts a future with a greater blurring of ‘real’ and virtual worlds with an ‘always on’ society. Infrastructure will need to be able to cope with the ‘always on’ generation. The report predicts hosting providers and data centres will form hubs through which the World Wide Web functions.”

Liki 80-sivuiseen raporttiin käsiksi pääseminen edellyttää yhteystietojen lähettämistä tutkimuksen toteuttaneelle yritykselle, mutta ainakin näin sosiologin näkökulmasta sen verran vaivaa kannatti nähdä.

Jos olet laillani innostunut Hello Kitty -tyyppisestä söpöstelymaailmasta viimeksi ala-asteikäisenä ja sen jälkeen lähinnä ihmetellyt aikuisten(kin) naisten kiintymystä aihepiirin tarjontaan, niin ei tarvitse ihmetellä enää. Kodin Kuvalehden tuoreimmassa numerossa nykyisin Suomen taideyliopistojen koulutus- ja kehittämisinstituutti IADE:ssa vaikuttava Teppo Turkki valaisee etenkin Aasiassa vallalla olevan söpökulttuurin taustoja:

“Japanin koulutus- ja kilpailuyhteiskunta on kova myös nuorille. Kouluissa psykologinen painostus ja sosiaalisen yhdenmukaisuuden paine purkautuvat toisinaan rajuksi koulukiusaamiseksi, joka on ajanut nuoria jopa itsemurhiin. [...] Osa nuorista naisista pakenee söpökulttuuriin: villakoirien ja kivojen pehmolelujen hellimiseen, omaan hemmotteluun, rauhallisten iltapäivien lounaille naiskavereiden kanssa, pakkomielteiseen kuluttamiseen. – Söpökulttuurista saa turvaa, siellä voi olla heikko ja haavoittuva. Leikkisässä kivuusmaailmassa pääsee edes hetkeksi eroon muuten alati läsnä olevasta itsen ja olemisen kontrollista, Turkki selittää.”

Suomeen Turkki ei usko söpökulttuurin rantautuvan, koska “suomalaisen naisen rooli on vahvempi”, mutta olen kyllä näitä esimerkkejä nähnyt täälläkin, vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin mitä aasialaisessa kulttuurissa. Kovaan kilpailuyhteiskuntaan kuuluvat myös virtuaaliyhteisöt, joihin yksinäisyyttä voi paeta, sekä kuluttaminen, joka on nuorille tärkeä yhteydenpitoväline. Turkki jatkaa:

“- Virtuaalinen ulottuvuus muuttaa vahvasti tapoja olla yhteydessä muiden kanssa. Minuus kiinnittyy mediaan. Identiteetit saavat uusia sävyjä fantasiasta ja virtuaalimaailmoista seksuaalisuutta myöten, verkko ja ylikansalliset yhteisöt muuttavat kuvaa itsestämme.”

Ei sittenkään kovin söpöä.

Sunnuntain Hesari tarjosi taas mukavaa luettavaa virtuaalimaailman asioista kiinnostuneelle, ja tällä kertaa jutuista pääsevät nauttimaan ilmaiseksi myös muut kuin paperilehden lukijat. (Minkä, jos minulta kysytään, pitäisi olla yleinen käytäntö tämänkaltaisissa artikkeleissa.)

Ensinnäkin Internetin kirjeenvaihtaja valottaa kansalle ubiikki-termin merkitystä U-käännös-jutussaan:

“Ubiteknologian uskotaan mullistavan yhteiskunnan ja talouselämän rakenteita, kun lähes kaikenlainen mediasisältö luodaan, jaellaan ja kulutetaan digitaalisessa muodossa kannettavissa laitteissa. Mistä ubi-intoilussa on sitten kysymys?”

Ei ole kuin puolitoista vuotta siitä, kun käytin ubiikki-sanaa ensimmäisen kerran tässä blogissa. Pari päivää sitten käytin sanaa sujuvasti keskustelussa, enkä olisi edes hoksannut kiinnittää siihen sen kummemmin huomiota, ellei juttukumppani olisi sitä tehnyt. Hyvä muistutus siitä, että käyttäjille kannattaa puhua käyttäjien kielellä muuallakin kuin digitaalisessa ihmemaailmassa, jos haluaa tulla ymmärretyksi.

Toinen niin ikään hiljattain keskustelua herättänyt aihe on LinkedIn-verkostoitumispalvelu, jolle Hesari uhraa kokonaisen sivun Talous-liitteestään. “Onko tarkoituksenasi kerätä mahdollisimman monta kontaktia, vai miksi käytät palvelua?”, minulta udeltiin, ja samansuuntaisia kysymyksiä kysytään myös Hesarin jutussa, jossa ounastellaan, että LinkedInistä “tulee lähivuosien pörssitähti tai YouTuben kaltainen kallis ostos jollekin internet-jätille”. GoogleIn?

Taisin liittyä aikanaan LinkedInin jäseneksi miltei heti palvelun avaamisen jälkeen vuonna 2003, enkä ole osannut suhtautua siihen sellaisella vakavuudella, kuin mitä se taitaisi edellyttää – mutta sama koskee kyllä monia muitakin sosiaalisia medioita; esimerkiksi MySpacesta en ymmärrä tuon taivaallista. Monet juttuun haastatellut suhtautuvat samalla tavalla: nähdään, että palvelusta kyllä voisi olla hyötyä vaikka työnhaussa, vaikka itselle ei vielä olekaan ollut. Ihan pelkkään tuttujen uran seuraamiseen en palvelua käytä, enkä mahdollisimman monen kontaktin haalimiseen. Luulenkin, että LinkedInistä on eniten hyötyä pitämään mielessä ne kontaktit, joita tosi- tai virtuaalielämässä on tullut solmittua, vaikkei niitä kaikkia sieltä löydäkään.

Niin, ja muistettiinhan Hesarissa vielä mainita Naama-vaalikonekin. Vaikka oman ehdokkaan löytäminen onkin tänä vuonna ollut poikkeuksellisen työlästä, niin en kuitenkaan taida edes harkita tämän koneen tuottamaa tulosta – olkoonkin, että meitä yhdistää “sama puolihymy, vilpitön katse, jämerä leuka ja miehekäs kampaus”, kuten rakas ystäväni minulle huomautti. Just just.

Se Web2.0-video on kiertänyt blogin jos toisenkin, ja saanut aikaan pääasiassa ennätysmäistä hurmoksellisuutta simppelillä viiden minuutin tiivistyksellään siitä, mistä kaksnollasta oikeastaan on kyse. Ihmisyyttä, yhteisöllisyyttä, omia sisältöjä minulta sinulle, sisältö irrotettuna rakenteesta, kaikki kaikkien kanssa, kaiken aikaa, me yhdessä, jihuu.

Onhan se niinkin.

Mutta aina kun jollain mielipide, on jollakin toisella siihen vasta-argumentti. Niin kuin tämä:

“The internet still follows the fundamental form of the written word and the motion picture: non-participatory reception of information. The exact interface of scripting language is irrelevant… The internet is essentially a series of Guttenberg presses and Edison kinetoscopes connected by telegraph wire. The accessibility of these devices to add content had only changed the scope of the content, not the basic form. Regardless of who made it, I’m still reading text and watching movies.”

[via]

np. U2: With Or Without You