Huomaan aika monen itsensä vakavasti ottavan artistin ajan saatossa hukkuvan omaan lahjakkuuteensa. On kosolti niitä, joiden runosuoni tyrehtyy ensimmäisen hittilevyn ja “vaikean” toisen levyn jälkeen, mutta sitten taas vastapainoksi on sellaisia kuin Tori Amos, jolla ei tunnu olevan minkäänlaisia ongelmia tuupata kahtakymmentä biisiä levylle noin kerran vuodessa. Ja silloin, jos ei ole ihailija sieltä fanaattisimmasta päästä, mielenkiinto uhkaa tyrehtyä, sillä en tiedä yhtään artistia, joka onnistuisi tekemään kahtakymmentä mielenkiintoista biisiä vuosittain. Satunnaisia helmiä joukkoon toki voi sopia.
Tämä tuli mieleen, kun siirtelin aikani kuluksi musiikkia levyiltä kovalevylle ja unohduin ihmettelemään verrattain korkeaa Tori Amos -levypinoa, jonka kappaleista suurin osa kuitenkin on sellaisia, joista en muista nuottiakaan. Niitä on liikaa! Viime vuosien levyt ovat olleet sellaisia, jotka ovat puuduttaneet jo ensikuulemalta, eikä niihin silloin tule helposti tartuttua uudestaan, jos koskaan. Kuitenkin olen vilpittömästi pitänyt Tori Amoksesta, ja pidän edelleen. Mutta vieläkin enemmän saattaisin hänestä pitää, jos hän (niin kuin monet muutkin kaltaisensa) jättäisi traagisen menneisyytensä puimisen sikseen ja keskittyisi tekemään napakoita 45 minuutin mittaisia levyjä, jotka sisältävät 10 kappaletta, joiden pariin haluaa palata uudestaan ja uudestaan. Kyllä, minusta Tori Amoksen kaksi ensimmäistä levyä olivat hänen parhaimpansa.
