Joka kesä Ilosaarirockissa käyskennellessäni minulla on ollut tapana riipiä käsiohjelmasta keskiaukeama, johon on painettu ohjelmakartta, ja kuljettaa sitä läpi viikonlopun takataskussa siltä varalta, että olisin kaiken aikaa selvillä siitä, mikä bändi milloinkin ja missäkin musisoi. Ei myöskään ole ihan kerran tai kahdesti, kun paperiläpyskä on kadonnut, hajonnut tai kastunut.
Mutta nyt tuli muutos tähänkin dilemmaan! Tänä vuonna Ilosaarirockin käsiohjelman voi nimittäin ladata ilmaiseksi puhelimeen, ja ihmetellä soittavia orkestereita sieltä. Ihan kaikkia puhelinmalleja sovellus ei tue, mutta ainakin omaan E66-luuriini lataus sujui helposti ja nopeasti, samoin sovelluksen käyttö – kunhan hoksaa olla kokeilematta “Lavalla nyt” -kohtaa ennen kuin lavalla tosiaan on mitään. Etukäteishätäilystä ei puhelin tykkää.
Pekalta: mitä musiikkia olet kuunnellut viimeisen vuorokauden aikana? Voit kertoa biisejä tai levyjä, mutta kymmenen levyä tai kappaletta.
Kattava listaus löytyy last.fm:stä, mutta tässä viimeiset kymmenen:
Foo Fighters – Learn To Fly
Foo Fighters – My Hero
Foo Fighters – The Pretender
Foo Fighters – Everlong
Foo Fighters – Best Of You
Foo Fighters – All My Life
Kolmas Nainen – Tuli vain mieleen
Kolmas Nainen – Kilpi
Kolmas Nainen – Et sileänä säily
Kolmas Nainen – Mitä tapahtuu
Mainostivat Foo Fightersien uutta kokoelmalevyä aamulla Radio Helsingissä, joten pakkohan sitä oli sitten kuunnella. Ja Kolmas Nainen, no, se nyt jostain syystä on taas viime aikoina kolissut, myös nämä uudet biisit. Viimeisen viikon ajalta lista olisikin sitten ollut täynnä uutta Kentiä.
En haasta ketään, mutta kerro toki vaikka kommenteissa jos osallistut.
Matkustin Joensuuhun tilapäisasumukseeni, ja mitä näin:
Jotkin asiat eivät muutu. Jospa televisiovalmistajat vielä joskus keksisivät kaukosäätimen, jonka patterikotelon takakansi ei jatkuvasti irtoa. Onhan sitä jo odotettukin. Digiboksin kaukosäädin on vielä pitänyt pintansa, ihme kyllä. Evoluutio kääntyikin toiseen suuntaan.
Oikeasti piti päivittämäni siksi, että sukulaisetkin ovat jo alkaneet huomautella ja peräti epäillä, että olenko ryhtynyt pitämään jotain toista blogia, kun täällä ei tapahdu mitään. Taidan suositella heille seuraavaksi jotain muuta sosiaalisen median välinettä. Tulevana viikonloppuna tosin epäilys osoittautuu oikeaksi, kun bloggaan taas kerran Ilosaarirockin nimissä – ehkä itse asiassa jo vähän tässä viikollakin, kukapa tietää.
Toisaalla olen jo listannut viime vuoden parhaat levyt, mutta täällä blogin puolella pitää ehdottomasti mainita vuoden ilahduttavin sovellus. Se on musiikkisofta Spotify.
Paitsi että Spotify tarjoaa oivallisen kavalkadin kaikenlaista musiikkia (ja etenkin aivan hillittömiä kasarikokoelmia), se on alun etsi ja löydä -vaiheen jälkeen varsin ketterä käyttää – etenkin jos muistaa olla aktiivinen hiiren oikean näppäimen kanssa. Myös TechCrunch hehkuttaa Spotifyä:
“The user experience is beyond even the best web based streaming services like LaLa, MySpace Music and Imeem. It acts like a fully stocked iTunes, with everything hyperlinked to easily find related music. Creating playlists is a snap. There is no way to move music outside of the application, or onto music devices. But it is the best way to legally find and stream music for free that Ive seen.”
Spotify on kutsun saaneille ilmainen käyttää, vaikka toimiikin toistaiseksi vain muutamissa maissa (Suomi mukaanlukien). Siihen voi ostaa myös päiväpassin tai maksaa kuukausihintaa. Toistaiseksi maksan vain Flickrin käytöstä, mutta luulenpa, että Spotify seuraa pian perässä.
Eilisiltainen R.E.M.:in keikka Finnair Stadiumilla oli takuulla kylmin keikkakokemukseni ikinä, vaikka on siellä Provinssirockin vesisateissakin tullut värjöteltyä. Kenties kentällä vesisateessa olisi ollut leppoisampaa kuin katsomon tuulessa ja vaakarännässä, mene tiedä. Mutta vaikka vanhan fanin rakkaus ei olekaan ruostunut, korkeintaan vähän matkan varrella väljähtynyt, niin silti on myönnettävä, että se oli Editors, joka sai allekirjoittaneen villasukat pyörinään jaloissa – olkoonkin, että setä Stipe rokkasi ja keikutti pebaa ihan vanhaan malliin.
Jos R.E.M. vielä erehtyy tänne raukoille rajoille, jossa kitaratkin varastetaan, niin aion silti mennä katsomaan.
Pisti aamun hesarista silmääni menovinkki tälle päivälle niille, jotka sattuvat harhailemaan iltapäivällä Helsingin keskustassa: Vanhalla ylioppilastalolla nimittäin järjestetään ilmainen yleisöluento klo 16 aiheesta Tiede on taidetta Minä sosiaalisessa mediassa. Tarkempi kuvaus kuuluu näin:
“Median uusi valta: Verkkoyhteisöt ja pelit. Ihmisen ja teknologian suhde. Mukana keskustelussa professori Frans Mäyrä, tutkija Johanna Sumiala ja IRC-galleria -palvelun johtaja Ville Mujunen. Keskustelua vetää toimittaja Minna Lindgren.”
Tai oikeammin Senaatintorilla, jossa meuhkasi eilen muiden pohjoiskarjalaisten artistien joukossa Klaus Thunder & Ukkosmaine.
Oli siinä turisteilla ihmettelemistä, kun Joensuun pojat näyttivät mistä synapopkana pissii. Mutta yksikään ei poistunut paikalta naama mutrussa, se on varma. Seuraavan kerran bändiä sopii ihailla vaikka Ilosaarirockin Sulo-klubilla.
Huomaan aika monen itsensä vakavasti ottavan artistin ajan saatossa hukkuvan omaan lahjakkuuteensa. On kosolti niitä, joiden runosuoni tyrehtyy ensimmäisen hittilevyn ja “vaikean” toisen levyn jälkeen, mutta sitten taas vastapainoksi on sellaisia kuin Tori Amos, jolla ei tunnu olevan minkäänlaisia ongelmia tuupata kahtakymmentä biisiä levylle noin kerran vuodessa. Ja silloin, jos ei ole ihailija sieltä fanaattisimmasta päästä, mielenkiinto uhkaa tyrehtyä, sillä en tiedä yhtään artistia, joka onnistuisi tekemään kahtakymmentä mielenkiintoista biisiä vuosittain. Satunnaisia helmiä joukkoon toki voi sopia.
Tämä tuli mieleen, kun siirtelin aikani kuluksi musiikkia levyiltä kovalevylle ja unohduin ihmettelemään verrattain korkeaa Tori Amos -levypinoa, jonka kappaleista suurin osa kuitenkin on sellaisia, joista en muista nuottiakaan. Niitä on liikaa! Viime vuosien levyt ovat olleet sellaisia, jotka ovat puuduttaneet jo ensikuulemalta, eikä niihin silloin tule helposti tartuttua uudestaan, jos koskaan. Kuitenkin olen vilpittömästi pitänyt Tori Amoksesta, ja pidän edelleen. Mutta vieläkin enemmän saattaisin hänestä pitää, jos hän (niin kuin monet muutkin kaltaisensa) jättäisi traagisen menneisyytensä puimisen sikseen ja keskittyisi tekemään napakoita 45 minuutin mittaisia levyjä, jotka sisältävät 10 kappaletta, joiden pariin haluaa palata uudestaan ja uudestaan. Kyllä, minusta Tori Amoksen kaksi ensimmäistä levyä olivat hänen parhaimpansa.
Tässä blogissa käytettävyys rokkaa, eikä saavutettavuudesta tingitä. Omat villasukat mukaan.
Blogia kirjoittaa Marjut Mutanen. Jos haluat lähestyä sähköpostitse, käytä iki-osoitetta. Pelkkä etunimi riittää.
