En tehnyt uudenvuodenlupausta blogata useammin, koska en pitäisi sitä kuitenkaan. Kirjoittaa tekisi mieli, mutta ihminen on laiska. Tai saamaton. Tai mahdollisesti molempia. Vaitiolovelvollisuudetkin painavat nyt, kun olen taas yksityisen sektorin maailmassa, jossa avoimuus ei välttämättä ole kovin pop.

Olen siis tehnyt töitä. Testannut ja tutkinut. Oppinut taas itsekin jotain. Niin kuin esimerkiksi sen, että käytettävyydeltään kehnojen tuotteiden määrä maailmassa tuntuu olevan vakio, mutta joukkoon mahtuu aina joku ilopilkkukin. Harvoin, mutta mahtuu kuitenkin. Suurempia ilopilkkuja ovat olleet käyttäjät. Voisin hyvin viettää loppuelämäni ilman yhtään käytettävyystestiä, mutta kontaktia käyttäjiin en halua menettää. Uusia lähestymistapoja voisi kyllä miettiä. Vai ovatko alamme käytännötkin jo niin vakioita, etteivät muuksi muutu?

Tuosta Elisasta piti sen verran sanomani, että sittemmin asiat ovat toimineet jos nyt eivät erinomaisesti, niin ainakin kohtuullisen hyvin. Sain henkilökohtaisen puhelun joltakin asiakaspalveluvastaavalta, ja kosolti pahoitteluja. Pahoittelut eivät tietenkään tee palvelusta parempaa, mutta kyllä ne joskus ovat ihan paikallaan.

Niin kuin kiitokset, jotka haluan tänään esittää Helsingin Sanomien asiakaspalvelulle. Joitakin satunnaisia jakeluhäiriöitä lukuunottamatta minulla ei ole koskaan yli parikymmenvuotisen tilaajaurani aikana ollut minkäänlaisia ongelmia Hesarin kanssa, ja ne jakeluhäiriötkin on aina hoidettu nopeasti ja asiallisesti. Ei tullut mieleenikään, että palvelu siitä vielä paranisi, mutta paranipa vain: kun lehteä ei tänään näkynyt, soitin jakeluhäiriönumeroon, jossa automaatti ilokseni tunnisti soittajan, siis minut, ja tiesi kertoa, ettei alueella ole ollut jakeluhäiriöitä. Mutta että jos kuitenkin haluan päivän lehden, niin paina 1. Painoin 1. Ja siinä se. Lehti ilmestyi ovelleni tuntia myöhemmin.

Asiakkaan ilahduttaminen asioinnin helppoudella vei noin 7 sekuntia. Kuka pistää paremmaksi?