Matkalla

Eilen verkkokeskusteluissa ja sähköpostissa levisi tieto siitä, että Suomen Standardisoimisliitto on julkistanut standardin nettisivujen suunnitteluun. Näin juhlavasti sitä mainostettiin:

“Käytettävyyden on laajasti tunnustettu olevan tärkeä tekijä verkkosivuston suunnittelussa. Nyt on verkkokäyttöliittymien käytettävyydestä julkaistu kansainvälinen standardi SFS-EN ISO 9241-151. Se antaa opastusta verkkokäyttöliittymien käyttäjäkeskeisestä suunnittelusta ja sen tavoitteena on käytettävyyden parantaminen.

Standardi käsittelee sekä kaikille internetin käyttäjille suunnattuja verkkosivustoja että suljetuille käyttäjäryhmille, kuten organisaation jäsenille, yrityksen asiakkaille ja/tai toimittajille tai muille erityisille käyttäjäyhteisöille suunnattuja sivustoja.

Standardin SFS-EN ISO 9241-151 suositukset ja ohjeet koskevat pääasiassa verkkosivuston tai yleisemmin ottaen verkkosovelluksen sisällön suunnittelua, käyttäjän navigoinnin ja vuorovaikutuksen suunnittelua sekä sisällön esittämistä.

Internetin käyttäjät ovat kokeneet ongelmia, joita aiheuttavat epäjohdonmukaisuudet eri verkkosivustojen välillä ja usein jopa saman sivuston sisällä. Esimerkiksi niin yksinkertaisen asian kuin linkin tunnistaa yhdellä sivulla alleviivauksesta, toisella liikuttaessa osoitinta linkin yli ja kolmannella sivulla ei mistään.”

Kyllä, ihan totta kaikki. Mutta että standardi – joka vielä ainakin Suomessa on maksullinen? Ja josta veloittaa taho, jonka omat sivut kenties kaipaisivat samaisen standardin toteutusta? Olisin tilannut standardin ihan silkasta mielenkiinnosta, mutta liki 90 euron (!) hinta ja näännyttävä rekisteröitymisprosessi katkaisivat hyvän aikomukseni samantien. Suhtaudun erityisen nihkeästi siihen, että sinänsä hyvälle asialle on pistetty hintalappu, etenkin kun olen antanut itselleni kertoa, ettei rahalle välttämättä edes juuri saa kaipaamaansa vastinetta – ja erityisesti tänä aikana, joka vannoo avoimen datan nimiin.

Englanninkielisen version standardista voit ladata ihan ilmaiseksi turkkilaiselta sivustolta.

(Linkeistä kiitokset Halo Efektille.)

Out of the box – book from adrian333 on Vimeo.

Käyttöönoton voi tehdä helpoksikin. Tämä on lohduttavaa nähtävää, kun on viime aikoina nähnyt ja kokenut mm. Windows 7:n, Elisa Vahdin ja monen muun kikkareen asentelua. Jotkut osaavat, jotkut eivät. (via Janne @Facebook)

Mitä tapahtuu, kun kaksivuotiaalle annetaan käteen iPad?

Tätä:

En voi kuin ihailla – enkä niinkään sitä, kuinka yllättävän intuitiiviselta iPad kaksivuotiaan käsissä vaikuttaa, vaan sitä, millä ennakkoluulottomuudella lapsi sitä kokeilee. Ei mitään estoja! Ei pelota, että menee väärin! Ja siinä pelottomuudessa tenava tulee tehneeksi asiat ihan oikein. Missä vaiheessa opimme pelkäämään teknologiaa? Ja kuinka kaksivuotiaan estottomuudesta saisi edes ripauksen 52-vuotiaalle? (via)

Ajattelin tänään ääneen, että vastikään kevyesti uudistuneella Oikotiellä lienee varsin messevät käyttäjäluvut, onhan se lajissaan varmaankin Suomen näkyvin ja tunnetuin asuntojen, autojen ja työpaikkojen ilmoituspalvelu. Siksi onkin kummallista, että siellä kierrätetään jatkuvasti samoja virheitä, jotka näin palvelua käyttävän näkökulmasta saavat verenpaineen aina tasaisin väliajoin nousemaan. Ongelmien korjaaminen kun ei liene rakettitiedettä.

Niin kuin vaikka tämä. Jostain ihmeen syystä sisäänkirjautuminen vanhenee tuon tuostakin, mikä nyt ehkä vielä saattaisi olla ymmärrettävää, mutta se ei ole, ettei sisään pääse kirjautumaan uudestaan. Sivun uudelleenlataus saa aikaan tämän ilmoituksen:

Eikä sitten muuta. Ei kirjautumiskenttiä, ei paluuta edelliselle sivulle, ei mitään. Käyttäjä on pakotettu peukaloimaan osoiteriviä päästäkseen yhtään minnekään. Argh.

Asuntotietojen selailu (ilmeisesti ei-sallitulla selaimella) on sekin hermojaraastavaa puuhaa. Niin Chromella kuin Safarillakin asuntojen tiedot vinksahtavat jonnekin palstan ulkopuolelle, eikä siinä sivun uudelleenlatailu auta. Muistelen samaa tapahtuneen myös Firefoxilla ainakin aika ajoin.

Ja jos nyt nämä virheet vielä jaksaisikin katsella läpi sormien, niin pisimmän korren vie AsuntoMuistio (nimeämistapa suoraan Oikotieltä), jonne kun kerran erehtyy asunnon muistiin laittamaan, se myös siellä pysyy. Kyllä, asunnot voi periaatteessa ruksia pois listalta, mutta käytännössä ne eivät kuitenkaan sieltä katoa, vaan ilmestyvät näkyviin aina uudestaan. Niinpä omassakin muistiossani on kämppiä, joita muistan katsoneeni ehkä vuosi tai kaksi sitten, ja jotka eivät taatusti enää ole tarjolla. Muistiostani voin sitten ihailla näitäkin muinaisjäänteitä. Sitä tosin ihmettelen, että niiden tiedot ovat yhä palvelussa, sillä jotenkin loogisempaa olisi, että tiedot katoavat sitä myöten kun asunnot vuokrataan tai kaupataan.

Laitoin tästä viimeisimmästä ongelmasta viestin Oikotien asiakaspalveluun varmaankin jo vuosi sitten, mutta siihen ei koskaan vastattu, eikä virhettä ole näemmä myöskään korjattu. Ehkä siellä eivät moiset murheet kiinnosta? No, ehkä minäkin alan harkita Etuoven tai Jokakodin käyttäjäksi ryhtymistä.

Vietin eilen maailman käytettävyyspäivän iltapäivää SIGCHI Finlandin jokavuotisessa syysseminaarissa, jonka järjestäjänä toimi tällä kertaa Yle, ja jonka aiheena oli esteettömyys.

Ja propsit Ylelle! En muista että koskaan aikaisemmin SIGCHI Finlandin syysseminaareissa olisi ollut vastaavaa osanottajamäärää: Ison Pajan auditorio oli täpötäynnä. Kiitos kuuluu eittämättä aikaisempia vuosia merkittävästi paremmalle tiedotuskampanjalle, kun seminaarille oli oma Facebook-ryhmäkin pelkän sähköpostilistan sijaan, ja sosiaalisissa verkostoissa oli positiivista kuhinaa jo hyvissä ajoin.

Ylen Verkkopalvelujen esteettömyys -seminaarisivu pitää sisällään kaiken olennaisen tiedon tapahtumasta esitysmateriaaleineen ja Qaiku- ym. linkkeineen, ja ehkä se ilmestyy jossain vaiheessa Areenaankin, joten en käy kertaamaan sitä tässä. Mitään erityisen uutta ohjelmassa ei ollut, vaan ennemminkin tervetullutta kertausta perusasioista. Aiheeseen aikaisemmin perehtymättömät saivat varmasti rautaisannoksen esteettömyystietoutta.

Yleistunnelmasta pitää sen sijaan sanoa sananen, sillä se oli mielestäni ihan poikkeuksellisen hilpeä. Monissa esteettömyysseminaareissa istuneena en ole aikaisemmin kokenut sitä, että aikaisemmin aiheeseen liittynyt jäykistely loisti poissaolollaan, ja kukin esiintyjä sai yleisöstä irti spontaaneja nauruja ehkä suunnittelemattomastikin. Hyvät esiintyjät, siis.

Jouduin ikäväkseni poistumaan kesken paneelin, joten kuulematta jäi se, löytyikö konsensus siitä, miten verkkosivujen esteettömyyttä saisi lisättyä. En itse jaksa uskoa pelkkään Jungnerinkin hehkuttamaan goodwilliin, vaan arvelen jonkinlaisen lainsäädännön olevan paikallaan ennen kuin oikeasti alkaa tapahtua. Niin ikään jäin itse miettimään sitä, että mistä kaikki tekijät saavat oppia esteettömien verkkosivujen tekemiseen, koska tietääkseni sitä ei juuri missään erikseen opeteta, jos kohta edes osana muuta koulutusta. Emme kai luota siihen, että kyllä ne devaajat/suunnittelijat/designerit hankkivat oppinsa itse? Saisiko lainsäädäntö johtoportaan oivaltamaan asian tärkeyden ja panostamaan siihen, että työntekijöillä on tarvittava tietous – ja tarvitaanko laki, ennen kuin oppilaitoksista saa koulutusta alalle?

Jotain on saatava.

Aamuvarhaisella piti varaamani aika lääkäriin, sen kun voi nykyisin tehdä kätevästi netissä vuorokaudenajasta riippumatta (VR voisi ottaa oppia). Itse asiassa nettiajanvaraus on niin kätevä hommeli, että vierastan ajanvarausta puhelimella, sillä jonottaa saa aina, eikä asiakaspalveluhenkilön palvelualttiudesta ole takeita. Koska työpaikkani ovat vaihtaneet työterveyshuollon tarjoajia ahkerasti, olen päässyt testaamaan ainakin puolenkymmentä erilaista ajanvarauspalvelua, ja todellakin, ne ovat erilaisia. Yleisesti ottaen varausprosessin onnistuu kuitenkin rämpimään läpi tavalla tai toisella, jos vain varattavia aikoja on, eikä oma kärsivällisyys selata kalenterikikkareita lopahda kesken.

Ja jos aikoja ei ole, on tartuttava puhelimeen. Plääh.

Liekö tämä aamu ollut liian varhainen, koska tänään varaus ei onnistunutkaan. Minulle tämä oli ensimmäinen kerta, vaikka olen lähipiiristä kuullut, että aika moni nykyisessä työpaikassani soittaa mieluummin kuin yrittää varata aikoja netissä. Myönnettäköön, että nettiin onkin laitettu varattavaksi lähinnä jämäajat, tai ainakin siltä se tuntuu, sillä jos vaivautuu soittamaan, aikoja löytyy paljon paremmin. Olin edennyt varausprosessissa aina vahvistukseen asti, kun homma yhtäkkiä hirtti kiinni. Kenttä, johon olisi normaalisti pitänyt kirjoittaa sähköpostiosoite varausvahvistuksen saamista varten ei ollutkaan aktiivinen, ja Lähetä-painiketta painamalla (sitä kuitenkin voi painaa) ei tapahtunut mitään. Hmph. Koska mikään ei auttanut, tein käyttäjämokan numero yksi eli peruutin painamalla selaimen Back-painiketta. Virhe! Kaikki varattavissa olevat ajat katosivat. “Haluamallesi päivälle ei ole vapaita aikoja”, palvelu ilkkui, “ota yhteyttä ajanvaraukseen”.

Ei sitten. Kun ajanvaraus pari tuntia myöhemmin aukesi, soitin ja varasin ajan. Ja kun sitten saavuin varattuna aikana paikalle, all hell broke loose. “Sinulla oli tänään jo aikaisemmin varattu aika, mutta et tullut paikalle!” virkailija ärähti. Olin äimänä: ajanvaraus olikin onnistunut, vaikkei se totisesti käynyt mistään ilmi. Turha oli yrittää selittää nettiajanvarauksen tiltanneen, vika oli selvästi minun, eikä sitä peitelty yhtään. “Minun on nyt ilmoitettava heti lääkärille mitä on tapahtunut”, virkailija jatkoi ja viittoi minut odotushuoneeseen. Kuulin sinne kiusallisen hyvin seuraavaksi käydyn puhelinkeskustelun, jossa värikkäästi kuvailtiin, kuinka nettiajanvaraus ei muka ollut onnistunut, miten voi olla, tämä pyhä järjestelmä ei koskaan pettäisi ketään.

Mietin, että olemme tulleet aika kauaksi näistä ajoista.

Olen hehkuttanut ennenkin oikean kirjan ylivertaisuutta sähköisiin kirjoihin verrattuna, ja tänään sain taas lisää vettä myllyyni. Pöydälleni ilmestyi Demos Helsingin Talsinki / Hellinna -julkaisu, joka on taitettu yksinkertaisesti, mutta niin innovatiivisesti, että samaa hymyn korviin nostattavaa käyttöliittymää en usko koskaan sähköisessä kirjassa näkeväni. (Eikä tätä kirjaa sitä paitsi kukaan vie minulta pois, kun sen kerran olen saanut.)

Kirjassa on kaksi puolta, suomen- ja vironkielinen.

Sitä voi myös lukea “tuplana”: sivujen toinen puoli on viroksi (sininen teksti), toinen suomeksi (musta teksti).

Siinä on mukana piiiiitkä liite, jossa kirjan teesit on koottu yhteen.

Ja se tuoksuu ihanalta, uudelta kirjalta!

Uusimmassa kolumnissaan Jakob Nielsen antaa ruoskaa ja raippaa mobiilisivustojen käytettävyydelle, jossa ei hänen mukaansa ole juuri parannuksia tapahtunut sitten wapin ja vuoden 2000.

“The phrase ‘mobile usability’ is pretty much an oxymoron. It’s neither easy nor pleasant to use the Web on mobile devices. Observing user suffering during our sessions reminded us of the very first usability studies we did with traditional websites in 1994. It was that bad.”

Viikon päivät mokkulan varassa elettyäni olisin valmis väittämään, että ihan yhtä kehnolla tolalla on myöskin “tavallisten” verkkosivujen kehitys. Kun vielä kymmenen vuotta takaperin html-koodareiden yleisiä puheenaiheita olivat sivujen keveys ja nopea latautuvuus, joihin tiedostava koodari tietenkin sen ajan frame-ja kuvanaviviidakossa halusi tähdätä, on moiset idealismit heitetty tänä päivänä nopeiden laajakaistojen myötä romukoppaan. Kun kerran on mahdollista tehdä näyttävää, liikkuvaa ja visuaalista, niin sitten tehdään niin.

Käytännössä se tarkoittaa, että navigoinnit tehdään taas kuvina, sivut flashina, ylileveinä, hitaasti latautuvina, vaikeasti luettavina ja kaikinpuolin hankalina käyttää niinkin nopealla mobiililaajakaistayhteydellä kuin 1 Mbps. Käytössäni on Welhon asiakkailleen tarjoama nopeampi Iso Wekkula, ja surkuhupaisaa on sekin, ettei Welholla ole taidettu edes testata, että miltä se Wekkulan mainossivu omalla tuotteella surffattuna näyttää. Minä voin kertoa: hitaalta.

Mutta ei Wekkulan verkkosivu ole ainoa hidas, vaan vain yksi muiden joukossa. On kuin olisin palannut jälleen rätisevän modeemiyhteyden varaan pyörittämään puhelinnumeroita ja kuuntelemaan yhteydenottoääntä. Jotenkin tuntuu hassulta, että kymmenessä vuodessa ei ole päästy tämän pidemmälle; että yhteydet ovat edelleen hitaita ja sivut raskaita, ja käyttökokemus peruskoulun ala-asteen luokkaa.

Ja vielä lisää kierroksia voi ottaa, kun tajuaa, että nopeiden laajakaistayhteyksien käyttäjät ovat eliittiä, ja että juuri tämä nykivä, minuuttitolkulla latautuva ja kuvien placeholdereita tarjoava todellisuus on juuri se, jossa suurin osa meistä vielä elää.

Matkustin Joensuuhun tilapäisasumukseeni, ja mitä näin:

Jotkin asiat eivät muutu. Jospa televisiovalmistajat vielä joskus keksisivät kaukosäätimen, jonka patterikotelon takakansi ei jatkuvasti irtoa. Onhan sitä jo odotettukin. Digiboksin kaukosäädin on vielä pitänyt pintansa, ihme kyllä. Evoluutio kääntyikin toiseen suuntaan.

Oikeasti piti päivittämäni siksi, että sukulaisetkin ovat jo alkaneet huomautella ja peräti epäillä, että olenko ryhtynyt pitämään jotain toista blogia, kun täällä ei tapahdu mitään. Taidan suositella heille seuraavaksi jotain muuta sosiaalisen median välinettä. Tulevana viikonloppuna tosin epäilys osoittautuu oikeaksi, kun bloggaan taas kerran Ilosaarirockin nimissä – ehkä itse asiassa jo vähän tässä viikollakin, kukapa tietää.