Matkalla

(Kuva: Jazmanaut)

(via Jere, Factory Factory)

Mistä on kyse ja kuka ihmeen Edward Tufte? Lukaise vaikka tämä vanha Wiredin artikkeli.

JESS3 / The State of The Internet from Jesse Thomas on Vimeo.

Aika hurjia lukuja. Ei tarvitse niin kamalasti ihmetellä miksi esim. Facebook kyykähtelee tämän tästä. [via]

Tuoli, joka sanoo muh.

(Kuva: Blå Station. Tuoli on Stefan Borseliuksen Dunder S601. Rakkautta ensi silmäyksellä.)

Rauta taipui, ja Windowsin heavy user osti Macin. Tarkemmin sanottuna MacBook Pron, soman alumiinikuorisen ja syliinsopivan otuksen. (Muistattehan taipumukseni personoida sähköisiä laitteita?) Olemme nyt yrittäneet pari päivää opetella yhteiseloa, ja aika hyvin se on sujunutkin. Sitten kun vielä oppisin olemaan tohottamatta hiirellä minne sattuu ikkunoita hukaten.

Ettei totuus unohtuisi, on Macin kaverina vielä pikku-Acer, jossa hyrräävä XP tuntuu suorastaan leppoisalta Vistaan verrattuna. Opin vasta jälkikäteen, että Acer ja Vista on ainakin näytönohjaimen tappava yhdistelmä, eikä sitä voi suositella kenellekään. Sitä en silti tajua miksi tietokoneen ostamisen pitää edelleenkin, herran vuonna 2010, olla jotain ihmeen salatiedettä, joka vaatii pitkällistä perehtymistä netin (nörtti)keskustelupalstoihin ja huutelua sosiaalisen median eri foorumeilla? Sillä tietokonekaupassa palvelua saa vain se, jolla on alan lingo hallussa, ja pariskunnan ollessa ostoksilla puhutellaan vain miestä. Naisena ja noviisina en voi luottaa sekuntiakaan siihen, että myyjä myy mitä tarvitsen. Voinkin vain toivoa, että seuraava kauppareissu ei koittaisi ihan yhtä pian.

Tänä jouluna siteeraan Heli Laaksosta (jonka jouluruno tuli vastaan jossain sähköpostikiertokirjeessä):

“Joulupatja o mu omakeksimä perinne, mink mää tahtoissin lanseerat niil ihmisill, ketkä tahto viättä lepojoulu. Joulupatja tehrä nii, et jouluaattoaamun sänkyst raahata patja keskel olohuane lattia peittones tyynyines päivines. Ympärs asetella ruakka (mitä ei ol itte tehty vaa myyjäisist ostettu tai jonku ahkeran jouluihmisen laittama), namei ja uussi kirjoi ja mitä muit paketei onka sattunu saama. Siäl peito al sit maatta uuttevuatte saak, käännetä välil kirja sivui taik kylkke ja ojenella kätt kohren konvehtei. Viarai ei saa tul käymä, eikä itte kuulu käyrä missä. Ei ol väli onk yksinäine, pariline tai perheline – joulupatja o joustava ratkaisu. Ko siit nousse, o niin kyllästyny makkamisse ja niin täys tyäntouhu ja toiminna ilo, et sitä riittä pitkäl kevässe.”

Here’s hoping.

Levollista joulua itse kullekin!

Tuomo Björksten listaa kolme erittäin yleistä kielivirhettä toimittajien keskuudessa, mutta kyllä minä sanoisin, että osaavat ne muutkin kuin toimittajat ihan samalla tavalla mokailla. Etenkin kakkoskohta saa verisuonen katkeamaan päästä aina tasaisin väliajoin, eikä vain siksi, että se kuulostaa naurettavalta.

Mikset ryhdy yrittäjäksi? Mikset perusta omaa firmaa?

Voi jos olisinkin saanut euron jokaisen kerran, kun olen kuullut nuo lauseet. Siinä olisi jo pesämuna.

Jari Parantainen osaa kertoa minua paremmin miksi en.

“Tyypillinen pedantti yrittäjä ei esimerkiksi kykene delegoimaan mitään. Hänen mielestään alaiset tekevät työnsä aina järkyttävän paljon huonommin kuin hän itse. Bisnes ei voi mitenkään kasvaa, koska pomon on pakko sotkeutua jokaiseen yksityiskohtaan.

Hän ei kerta kaikkiaan saa ottaa pulttia jokaisesta pienestä ongelmasta. Muuten hän ajaa itsensä vääjäämättä hullujenhuoneelle.

Jokainen tajuaa, että omaa perusluonnetta tai temperamenttia on tautisen vaikea muuttaa. Väitän, että juuri siksi akateemisen koulutuksen saaneet ovat niin harvoin yrittäjiä. Pää ei kestä alituista kaaosta, keskeneräisiä töitä ja päivästä toiseen jatkuvaa ongelmien vyöryä.

Perfektionisti lähtee lopulta mieluummin palkkatöihin. Siellä sentään prosessit toimivat. Ja mikä parasta, joku muu ottaa aina lopulta vastuun.”

Kahdesta viimeisestä lauseesta en tosin ole samaa mieltä.

On kysymyksiä, jotka tulevat niin yllättäen puun takaa, että niihin ei osaa edes vastata silloin kun pitäisi ja niin kuin pitäisi, vaan ne jäävät nakuttamaan takaraivoon sopivaa purkautumisväylää odottaen.

Niin kuin vaikka se, joka esitettiin, kun oli käynyt ilmi, että käytössäni on kolme tietokonetta: yksi töissä, kaksi kotona. Työkäytön nyt ymmärtää, mutta miksi kotona on kaksi konetta? No, toinen on miniläppäri, joka kulkee mukavasti matkoilla mukana. Mutta sitten: mitä sinä oikein teet kotona tietokoneella?

Ööh. Luen sähköposteja ja hoitelen pankkiasioita ja silleen, mutisin kysymyksestä aidosti äimistyneenä. Ja jäin vasta sitten miettimään.

Mitä en tee tietokoneella? Siihen olisi melkeinpä helpompaa vastata kuin että yrittää selittää edes auttavasti ilman mitään koneita kasvaneen sukupolven edustajalle sitä, kuinka läpitunkevaa tietotekniikka on, ja että teen tietokoneella kaiken mitä voi. Viralliset ja epäviralliset asiat. Hyödyn ja huvituksen. Ja minä en edes pelaa.

Niin kuin vaikka tosiaan sen sähköpostin ja pankkiasiat, ja niiden lisäksi vakuutukset, osoitteenmuutokset, ostokset, sopimukset, peruutukset, ja monta muuta. Pöytävaraukset ja pizzatilaukset. Kaikki sadat ja tuhannet tiedonhaut, lainakirjojen varaukset ja uusinnat, aikataulujen tarkistukset, karttapalvelut, välimatkat, osoitteet, hintavertailut. Ja entä sitten sosiaalinen media? Tässähän menee koko ilta, eikä edes jäävuoren huippua ole vielä raaputettu, eikä kajottu siihen, mitä internetin ulkopuolella tapahtuu – sitä kirjoittamista ja taulukkolaskentaa siis, muiden muassa.

Voiko tätä kaikkea koskaan kunnolla ymmärtää, ellei ole mukana itse?

Itse ainakin ymmärsin samalla sen, kuinka riippuvainen tietokoneesta olen – ja kuinka riippuvaisia siitä ovat kaikki muutkin. Ilman alkaa jo olla hankalampaa kuin sen kanssa. Ymmärrän, jos ajatus kauhistuttaa. Takaisin ei vain voi mennä.

Avasin juuri ensimmäistä kertaa vuoteen matkalla-sähköpostini. Sen käyttämättömyyteen on hyvä syy: vuodessa laatikkoon oli kertynyt yli 70 000 roskapostiviestiä.

70 000!

En aio jatkossakaan käyttää ko. osoitetta. Oikea osoite löytyy tuosta oikeasta yläkulmasta.