Haloo, onko täällä ketään?

BBC:n uutisten Rory Cellan-Jones on vakaasti sitä mieltä, ettei sosiaalisen median härpäkkeitä ole tarkoitettu yli 25-vuotiaille. Päälle nelikymppisenä teknologiatoimittajana Cellan-Jones on pistänyt merkille nuorempien villityksen verkottua ties mitä sivustoja ja ohjelmia apuna käyttäen, mutta mitä jakoa niillä on keski-ikäistyvälle perheelliselle miehelle? Toimiiko edes Twitter?

“After a few days I can’t help noticing one thing about my virtual social life – I don’t seem to have many friends. I have tried to find anyone I know on these sites – but nobody seems to be there. [...] By now I am having a bit of luck with Twitter – but I’m beginning to wonder why I signed up. My circle of Twitterers – all of them in my age bracket – include my oldest friend, a Cardiff doctor using the soubriquet TopDoc, and two friends from the murky world of public relations, Suburbman and TheClackster. Soon my phone is twittering with every detail of their mundane lives. ‘Not much happening right now. About to take a shower,’ says Suburbman. ‘Up at dawn, back hurting. read the Guardian online,’ is the thrilling news from TopDoc.”

Cellan-Jones ei vakuutu alan asiantuntijoiden väitteistä, joiden mukaan yhä vanhemmat ihmiset innostuvat jakamaan elämäänsä verkon ja kännykän välityksellä, vaan pysyy kannassaan, jonka mukaan hän on liian vanha Twitterille ja liian aikuinen MySpacelle. Mutta mikä olisi sellainen väline, joka innostaisi mukaan myös ne päälle nelikymppiset, jotka ovat vielä onnistuneet välttämään verkon yhteisöjä? Vai onko kyse välineestä riippumatta siitä, että toisetkin ovat siellä? Olen pistänyt ilolla merkille muutamaankin välineeseen (mm. LinkedIn) ilmestyneen mahdollisuuden selata automaattisesti omalla koneella / sähköpostiohjelmassa olevaa osoitemuistiota, ja etsiä sen perusteella yhteisöstä kontakteja, mutta ei se vielä liian helppoa ole, eikä aina niin mukaansatempaavaakaan. Onko innostumattomuuden ongelma itse asiassa sittenkin se, että tosielämässä olevia kontakteja on vaikea verkosta löytää, ja yksin on huono huudella?

Motivaatiota hakemassa

Scott Berkunin kirjoituksissa tuppaa olemaan se vika, että ne ovat kautta linjan niin laadukkaita, että jos haluaisi, niin niistä saisi blogata jokaisesta. Siksi olen useimmiten tyytynyt lukemaan ne, nyökyttelemään myötämielisesti ja pistämään linkkilistalle muistiin, mutta nyt on tehtävä poikkeus. Tällä kertaa Berkun nimittäin kirjoittaa motivaatiosta; aiheesta, jota olen itsekin joutunut paljon viime aikoina miettimään niin töissä kuin siviilissä. Mikä saa minut tekemään jotain? Mikä on riittävä kimmoke saadakseen aikaan toimintaa, mikä on se piste, jolloin jätän vastarannankiiskeilyn ja teen, enkä haraa nelipistejarrut päällä vastaan?

Berkun listaa omia motivaattoreitaan: viha (kiukku), pakko, “hullu” pakko eli suomeksi kai astuminen omalta mukavuusalueelta ulos, ylpeys, kuolema, huvi, hullut ystävät. Allekirjoitan itse jotain jokaisesta, mutta sen verran olen jo itsestäni oppinut, että kiukulla ja ylpeydellä ei pitkälle päästä, ne ovat pidemmän päälle huonoja motivaattoreita. Vaikeimmaksi ja samalla antoisimmaksi onkin osoittautunut tuo omalta mukavuusalueelta poistuminen etenkin turvallisuushakuiselle ihmiselle:

“Deliberately put yourself in situations where you have no way out but through. Sign a book deal, quit your job to make that film, buy a one way ticket to somewhere no one you know has ever gone. While it’s not advisable to gamble your life if you have dependents (families, children, or your loving cat Blinky), you’d be surprised how much support you can get for crazy necessity if you enlist support from loved ones, especially if you’ve been willing to do it for them. If you don’t ask, or never get crazy in any way, at any time, you’re the only one to blame: no one else can pull the pin out of the grenade in your soul.”

Mutta ensin on kuitenkin oltava hyvä syy ja tarpeeksi motivaatiota siihenkin. Joskus onneksi on.

Tahmaista jäätelökesää

Tahmaista jäätelökesääLaktoosi-intolerantikkona olen viime vuodet syönyt tyytyväisenä erilaisia soija-, kaura- ja riisijäätelöitä, jotka kaikki on pakattu käteviin kannellisiin rasioihin, jotka saa auki ja kiinni ilman itkua ja hammastenkiristystä. Olin ihan ehtinyt unohtaa jäätelöpakettien kanssa taistelun riemun ennen kuin nyt päätin pitkästä aikaa kokeilla ihan oikeaa, tosin laktoositonta kermajäätelöä. Näitä vanhan kansan jäätelöpaketteja ei selvästikään ole tehty sitä silmällä pitäen, että joku saattaisi syödä kerralla vähemmän kuin koko litran. Miten muuten on selitettävissä se, ettei pakettia ensin meinaa millään saada kunnolla auki, ja kun sen on saanut jotenkuten avattua, sitä ei saa mitenkään enää siististi kiinni? Puhumattakaan siitä, että operaation tuloksena jäätelöä on paitsi annoskulho(i)ssa, myös pöydällä, käsissä ja joskus vaatteissakin.

Jatkossa tyydyn tötteröihin.

Oma syy, oma vika

Taannoin oli puhetta siitä, kuinka markkinoilta on vaikea löytää riittävän yksinkertaista puhelinta, kun niissä kaikissa tuppaa olemaan toimintoja reilusti yli keskivertokäyttäjän tarpeiden. Sama toimintojen runsaus pätee moniin muihinkin aparaatteihin, joita joka päivä käytämme: mitä enemmän toimintoja, sitä parempi laitteen täytyy olla!

Usein syyttävä sormi kääntyy kohti suunnittelijoita ja insinöörejä, jotka käyttäjiä kuulematta tunkevat laitteisiin kaikki toiminnot vain siksi, että osaavat ja voivat. Ja yhtä aikaa markkinointi-ihmiset hihkuvat riemusta, kun on jälleen saatu uutta myytävää. Mutta onpa syytä meissä kuluttajissakin, sillä tapaamme ajatella, että tokihan monta hienoa vipstaakia sisältävä kone on parempi kuin se kahdella napilla varustettu viimevuotinen malli. New Yorkerin artikkeli kertoo:

“[...] although consumers find overloaded gadgets unmanageable, they also find them attractive. It turns out that when we look at a new product in a store we tend to think that the more features there are, the better. It’s only once we get the product home and try to use it that we realize the virtues of simplicity.

A recent study by a trio of marketing academics [...] found that when consumers were given a choice of three models, of varying complexity, of a digital device, more than sixty per cent chose the one with the most features. Then, when the subjects were given the chance to customize their product, choosing from twenty-five features, they behaved like kids in a candy store. But, when they were asked to use the digital device, so-called ‘feature fatigue’ set in. They became frustrated with the plethora of options they had created, and ended up happier with a simpler product.

It seems odd that we don’t anticipate feature fatigue and thus avoid it. But, as numerous studies have shown, people are not, in general, good at predicting what will make them happy in the future. As a result, we will pay more for more features because we systematically overestimate how often we’ll use them. We also overestimate our ability to figure out how a complicated product works.”

Tässä kohdassa on pakko kertoa, että on sitten heitäkin, jotka ovat ihan toista maata. Jos nimittäin olisin itse aikanaan saanut päättää, niin hakkaisin tekstejä vieläkin Remingtonilla, enkä olisi koskaan huolinut tietokoneeseeni cd-asemaa. Sanoiko joku, että käyttäjän tarpeisiin vastaaminen olisi helppoa? [via]