Aina toisinaan työläinen on pakotettu istahtamaan taksin takapenkille; joskus sinne lankeaa jopa hemmotellakseen itseään. Viime aikoihin saakka taksikyyti onkin kuulunut niihin elämän pieniin ylellisyyksiin, joita tulee nauttia harvoin, mutta silloin täysin siemauksin. Auto kulkee, maisemat muuttuvat, itse voi istua kaikessa rauhassa, puhumatta, häiriöittä, jos siltä tuntuu. Arjen pieni keidas.
Kunnes kuvioihin tulivat navigaattorit. Yhtäkkiä taksikyydeistä onkin tullut hengenvaarallista huvia, kun kuskit räpläävät navigointilaitteitaan täydessä vauhdissa, aniharvoin kertalaakista oikeaan osuen. Silloin tulee ikävä niitä, jotka “vain” puhuvat ajaessaan kännykkään; niillä sentään on useimmiten katse tiessä. Kerran olen väistänyt liikennemerkin pelkällä tuurilla, kerran välttynyt peräänajolta, kerran suistumasta sillalta. Kaikki silloin, kun navigaattori on vienyt sen huomion, joka muuten kuuluisi liikenteelle.
Miksi näin? Koska ne penteleet ovat vaikeita käyttää! Syytä on varmasti ollut myös kuskeissa, jotka kenties ovat yliarvioineet kykynsä käyttää laitetta auton ollessa liikkeellä: “harjoituksen puutetta”- ja “tää tuli mulle vasta eilen” mutinoitakin olen kuullut. Ne eivät silti ole syy saattaa vaaraan paitsi kyydissä olevaa matkustajaa, myös muuta liikennettä. En tiedä ovatko laitteet pakollisia Suomessa, mutta ainakin Lontoossa niiden käyttöön suhtaudutaan nihkeästi, eikä vähiten siksi, että laitteiden käytettävyys on mitä on:
“I expect lots of drivers would accept satnavs in their cabs if the machines were really easy to use – but to be honest if you have been cabbing for a few years you are not really thinking about what route to take, it’s more like second nature.”
Käytettävyys voi tosiaankin olla joskus elämän ja kuoleman kysymys. [via]
