Muuttamisen yhteydessä on tullut jälleen kerran arvioitua kriittisellä silmällä kaikkea sitä tavaramäärää, jonka omistaa. Varmuudella voin sanoa, etten tästä ikuisuuteen halua saada enää yhtään patakinnasta, lautasliinapakettia, värssykirjaa, tarjoilulautasta tahi koriste-esinettä. Tavarataivaan turhuuden sai konkreettisesti huomata siitä, kuinka muutaman päivän paketoitu elämä sujui aivan mainiosti, eikä pahvilaatikoiden uumenissa olevia tavaroita osannut edes kaivata. Miksi sitä tavaraa sitten on?
Olen uskotellut itselleni, että kun ikävuosia kertyy, omaisuuskin väistämättä kasvaa – enää ei voi olettaakaan elävänsä kahdella matkalaukullisella tavaraa niin kuin joskus opiskeluaikoina (joku muu teki, minä en silloinkaan). En kuitenkaan usko noin yleisesti ottaen saavani kiksejä asioiden omistamisesta, muutamat poikkeukset (levyt, kirjat) poislukien. Service Envy: Branding Experience Instead of Stuff -artikkeli esittääkin mielenkiintoisen näkökulman siihen, miksi omaisuutta kuitenkin kertyy:
“One of the fundamental insights that’s helping us re-imagine our lives in a brighter, greener cast is that most of the time, we don’t want stuff, we want specific needs fulfilled or experiences provided; that, as Amory Lovins puts it, we don’t want refrigerators, we want cold beer — if there were a better, cheaper, cleaner way of providing cold brews, most of us wouldn’t shed a tear to see our fridges go. Recognizing that this is true for nearly every product in our lives is revelation number one.
The second revelation in recasting our relationship to stuff is that owning a thing can actually be worse than borrowing it. [...] for example, the average power drill gets used for ten to twenty minutes in its entire life. Because we’ve been convinced that not having our own power drill at hand when we need it might lead to disaster or at least embarassment, we have made and purchased millions of power drills which will go essentially unused. This is the epitome of unsustainable waste, involving as it does mountains of mined ore, refineries full of oil, and rivers of waste used to create nothing of value. What’s more, those drills sit in our homes, cluttering our spaces, gathering dust and generally making few of us much happier.”
Miksi emme siis lainaisi niitä tavaroita, joita emme aktiivisesti käytä? Miksi esimerkiksi työkaluille ei voisi perustaa omaa välinevarastoa lainauskortteineen, josta jokainen saisi tarpeen vaatiessa noutaa tarvitsemansa tavaran lainaan? Mikseivät esimerkiksi vaihtopiirit ole saaneet enemmän tulta alleen? Siksi, että meistä omistaminen on kivaa, sanoo kirjoittaja. Siksi, että kuvittelemme, että omaisuutemme kertoo meistä jotain, ja luomme imagoa sen mukaan, minkälaisia kirjoja hyllyssä lojuu, vai lojuuko lainkaan. Mutta tosiasiassa turhakkeiden omistaminen kertoo enenevässä määrin siitä, että oma ekologinen jalanjälki on aika jättimäinen, eikä elämäntapa ole ollenkaan niin ympäristöystävällinen kuin mitä haluaisi antaa ymmärtää ja ihan oikeastikin olla.
Kun oma tavaramäärä alkaa ahdistaa, taitaa olla korkea aika tehdä jotain. Jos ahdistus ruokkii luovuutta, niin ruokkikoon se myös ekologisempaa, kestävämpään kehitykseen tähtäävää ajattelua. Tämä voisi olla uudenvuodenlupaukseni näin keskellä kesää, loman kynnyksellä, uuden ajan symbolisesti alkaessa. [via]
