Tänään sain lempeän muistutuksen insinöörien keskellä vietetystä menneisyydestäni – ja paino sanalla lempeä, sillä mieleenjäävimmät muistot ovat syntyneet siitä, kun kaappihumanisti ja insinööri ovat löytäneet yhteisen (työ)sävelen. Siinä riivinraudan silmäkulma kyyneltyy ja sydän sulaa, ainakin salaa, kun tekniikan mies ryhtyy käyttäjän asialle. Ja kuinka voisin unohtaa insinööriporukalta muinoin lahjaksi saamani akkuporakoneen? Silkkaa asiaa!

Tai ehkä insinööreistäkin on tulossa pehmoja, ihan vähäsen vain? Nyt jos koska olisi oikea aika, ainakin jos It’s design, not technology -artikkelia on uskominen. “It appears as though the cold, soulless world of submicron silicon geometrics and robotic place and route iterations are giving way to a warmer, fuzzier engineering realm in which designing for the human experience is trumping the engineering ego trip. [...] As technology, culture and media converge, designers of all stripes, including electronic engineers, are being compelled to take a ‘cross-disciplinary’ approach to product design.”

Käyttäjistä oppii – ja insinööreistä.

Kun yö on mennyt vatsataudissa eikä aamulla tullut hesaria, päivä hektisesti töissä, jota piti tulla jatkamaan vielä kotiin, kun blogeja ei ole ehtinyt lukea saati edes harkita jostain bloggaavansa, kun päässä pyörii, ohimoita vihloo ja silmissä sumenee, ja hetken aikaa miettii onko yö vai päivä (ja mitä sen on väliä), vatsahaava vai pilaantunut eines, silloin parasta käytettävyyttä ja ylivoimaista käyttökokemusta edustaa kissa, jonka voi heittää viideksi minuutiksi mikroon ja sen jälkeen hartioille kehräämään. Unohtuu maiset murheet, silmä painuu kiinni, kutsuu sohva ja tupluurit. Ehkä herätessä on jo kevät ja vihreää.