Olen kulkenut Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla busseissa koko sen ajan, kun olen täällä asunut – useamman vuoden siis jo. Pääsääntöisesti mitään suuria ongelmia ei ole ollut, bussit ovat tulleet melkein aina ajallaan ja huolineet kyytiinkin.
Mutta viime aikoina jokin on muuttunut: minusta on tullut näkymätön. Lyhyen ajan sisällä olen saanut kolme kertaa bussikuskilta nöyryyttävän ja monisanaisen saarnan siitä, kuinka bussipysäkillä pitää toimia, mikäli mielii päästä kyytiin. “Pitää selkeästi heiluttaa sitä kättä, ei me muuten nähdä!”, ärisi eräskin kuski tässä yhtenä kauniina aamuna aiottuaan ensin ajaa ohitseni.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä odotan bussia hyvin valaistulla pysäkillä, en pukeudu mustaan, käytän heijastinta ja olen reippaasti käsi ojossa viittomassa bussia pysähtyväksi. Mutta enää se ei riitä – minua ei näy. Lehtien palstoillakin on jo neuvottu ottamaan käyttöön kännykkä taustavaloineen kuskien näköongelmia helpottamaan, ja lisäksi vielä on tosiaankin muistettava huitoa kädellä. Olenkin siis alkanut huitoa kanssaodottajien kummeksuvista katseista huolimatta – tuloksetta. Viimeisin saarna tuli tänä aamuna.
Tämä kaikki pistää miettimään, että mitä ihmettä kuskit mahtavatkaan siellä ajokopperoissaan puuhata, kun minä matkustajan paikalta näen mainiosti pysäkeillä seisojat ja kuski ei. Voisi myös kuvitella toimenkuvaan ikään kuin kuuluvan, että niitä pysäkkejä seurataan aktiivisesti sillä mielellä, että sieltä saattaa joku haluta kyytiin.
Mitä seuraavaksi? Pitääkö mennä keskelle tietä seisomaan? Hankkia valomiekka? Kuinka ihmeessä liikenne toimi ennen kuin kännykät oli keksitty?
Niin, tiesittehän, että HKL sai vuoden 2005 esteettömyyspalkinnon. Seuraavaksi varmaan pitää ryhtyä palkitsemaan siitä, että bussit ylipäätään vielä kulkevat.