Ikääntymisen niskaotteessa

Ikä ja ikääntymiseen liittyvät ennakkoluulot ottivat tästä käytettävyyskäpistelijästä tuplanelsonin. Ensin sain omakohtaisesti kokea miltä tuntuu, kun ei näe kunnolla. Siinä ei paljon hampaita naurata, kun havainnoija oli vähällä joutua käytettävyystesteissä arvaamaan mitä käyttäjä klikkailee ruudulla vain siksi, että sivuilla käytetty fontti on niin tuhottoman pientä (ja tutkija likinäköinen). Ongelmaan löytyi ratkaisu, joka ei vaarantanut testien oikeellisuutta, mutta hetken aikaa olo oli kohtuullisen avuton. Tuskin olen väärässä ennustaessani, ettei tapaus jää viimeiseksi.

Heti perään sain opetuksen ja kenties myös tervetulleen muistutuksen siitä, ettei kaikkia ikääntyneitä suinkaan voi niputtaa taidoiltaan ja kyvyiltään samaan kastiin. Päälle viisikymppisten joukkoon mahtuu tietokoneiden ja internetinkin suhteen monenlaista osaamista, ja osa porukasta luultavasti pesee myös ne hiiri kädessä syntyneet mennen tullen. Diversiteetti, sitä se on. Ikääntyneiden joukko kasvaa, mutta ei ole olemassa yhtä ikääntyneen prototyyppiä, jonka tarpeisiin vastaamalla tulisi kuitattua kaikki saman sukupolven toimijat. Itsestäänselvää, mutta sekin piti kokea kantapään kautta.

Ikääntyneiden joukossa on kuitenkin enemmän niitä, joille teknologian käyttö ei ole ongelmatonta ja jotka tarvitsevat apua päästäkseen surffailemaan tiedon aalloille. Usability awards are just a start -kolumnissa tuodaan jälleen kerran esiin se fakta, kuinka kehnosti ikääntyneiden tarpeita tietokoneen käyttäjinä huomioidaan. Auttaisiko lapsiin tai lastenlapsiin vetoaminen? “If everyone with a son or daughter (or grandson or granddaughter) working for a web designer put a note in their birthday card to say ‘and why don’t you think about old people like me when you’re designing your software’, then it might just make them think again when they build a site with tiny fonts, miniscule icons and no accessibility aids.”

Lapsia tai ei, niin tuon kortin voisin minäkin allekirjoittaa.

Termitalkoot

Viime viikolla monia hämmensi Hesarin uutinen, jonka mukaan Suomesta on tulossa ubiikkiyhteiskunta, siis yhteiskunta, jossa tietotekniikka on kaikkialla läsnä. Tätä suomen kielen riemua käsiteltiin mm. Kasassa ja sittemmin Hesarin omassa 5G-teknologiablogissa. Tänään myös Tietoyhteiskunta.fi liittyy joukkoon tummaan kolumnilla, jonka mukaan U-yhteiskunta näyttää arvoverkot. Ihan pätevä ja selkeä juttu, joka osaltaan avaa hyvin tuota kummallista ubiikki-käsitettä.

Mutta mutta. Vielä perjantaina nillitin Kasan kommenttiosastolla kehnoa kielen vääntelyä, mutta tänään silmieni osuessa viimeisimpään aihetta käsittelevään otsikkoon eivät edes kulmat kurtistuneet. Näinkö nopeasti kielikorva todellakin tottui? Ubiikki. Ubiikki. Maistellaanpa kaikki yhdessä. Näyttää nimittäin siltä, että tämän sanan maku tulee ripeässä tahdissa tutuksi kaikille, halusimme tai emme.

Esteetön Helsinki

Mainitsin taannoin Turun kaupungin julkaisemasta esteettömyysportaalista, ja peräänkuulutin kommenttiosastolla myös Helsingille vastaavaa. No, kävi ilmi, että toki myös Helsingillä on oma esteettömyyssivustonsa, Esteetön Helsinki, joka on valmistunut jo vuosituhannen vaihteessa. Toteutus on huomattavasti turkulaista simppelimpi, ja sivuilta löytyi myös se tieto, jota itse olen monesti kaivannut, nimittäin kartta keskustan maanalaisista jalankulkuyhteyksistä. Mutta niin kuin lisätietosivullakin on todettu, tieto vanhenee nopeasti.

Lisää aiheesta:
Helsinki kaikille -projekti
Esteetöntä matkailua Suomessa

Henkilökohtainen käytettävyys

Kaappisosiologina haistan käytettävyydessä toisinaan samoja piirteitä kuin sosiologiassa: opiskeluaikoina kadehdimme niitä, jotka opiskelivat jotain helpommin määriteltävää alaa, niin kuin vaikka lääke- tai oikeustiedettä, joista valmistui joksiksin. Sosiologi sen sijaan on jokapaikanhöylä, jonka tieteenalaa voi soveltaa vähän missä tahansa. Pöydän sosiologia oli yleisesti käytetty termi, jolla tähän viitattiin. Ei sillä, laaja-alaisuudessa on plussapuolensa, mutta sen oman alan löytämiseen voi kulua aikaa ja istumalihaksia.

Käytettävyydessä ja etenkin käyttäjäkokemuksessa on vähän sama juttu. Viime aikoina rajat ovat alkaneet liukua yhä enemmän eri suuntiin niin, että välillä on vaikea erottaa käyttäjätutkimusta esimerkiksi markkinatutkimuksesta. Juuri koulun penkiltä tullutta tai muuten vain tiettyihin (nielseniläisiin) periaatteisiin sitoutunutta käytettävyssammattilaista tämä voi nk. ottaa kupoliin, mutta kummasti asioihin sopeutuu ja niitä oppii ajan myötä näkemään uudella tavalla. Välillä kuitenkin joutuu muistuttamaan itseään (ja muita) siitä, mikä kaiken tekemisen ytimessä on: käyttäjä. Ihminen, vaikka sitä asiakkaaksikin kutsuttaisiin.

Mutta niinpä vain sosiologikin harhautuu sivupoluille (joita en suostu leivänmuruilla merkitsemään, hitto vie). Alunperin piti kirjoittamani käytettävyysajattelun soveltamisesta meihin ihmisiin, kun aikaisemmin jo puhuin kodista ja keittiöstä. Ajatukseen johdatti Don’t you hate long email messages?, avautuminen liian pitkistä sähköposteista, jotka kirjoittaja kokee epäkäytettävinä; tai paremminkin: joiden kirjoittajat ovat epäkäytettäviä. “I spend my time teaching clients how to be more usable because it’s better marketing. They need to know how to write short, concise email messages that ask for (and get) a response. And we all need to know when it’s time to pick up the phone”, merkinnässä kerrotaan. Aika rohkeaa. Minuakin on valistettu, että parhaiten viestin saa perille, kun sen muotoilee lyhyesti ja ytimekkäästi, ja laittaa yhteen sähköpostiin vain yhden kysymyksen. Mutta jos on paljon asioita vailla vastauksia, on vastaanottajan inbox pian täynnä. Kuinka käytettävää se sitten on?