Eilen parvekkeelleni eksyi ilmeisen loukkaantunut orava (ne villiviinit!), joka ei osannut omin avuin pois, vaan raahautui säikähtäneenä parvekkeen laitoja pitkin, kun raotin ovea. En tiedä kumpi pelkäsi enemmän: henkitoreissaan oleva otus minua, vai minä pientä jyrsijää. Sieluni silmillä näin jo kauhukuvia siitä, miten se säntää sisään ja kuolee jonnekin tavoittamattomiin sohvan taa, tai kituu pitkään parvekkeellani, kunnes varis päättää nokkia sen kappaleiksi. Juu, biologia ei ollut vahvin kouluaineeni. Eikä talonmieskään ollut kotona, sillä ensimmäinen ajatukseni oli tietenkin se, että jonkun pitää tulla tekemään asialle jotain, kun en itse osaa. Vähänkö hävetti moinen luonnosta vieraantuminen.
Näissä mietteissä suunnistin sovittuun tapaamiseen, mutta orava askarrutti aina vain. Vaikken mikään suuri eläintenystävä olekaan (kissat poislukien), en silti voinut olla olematta huolissani kituvasta kurresta. Olisiko eläinrääkkäystä olla tekemättä mitään? Seuralaiseni kuunteli huoltani ja ehdotti muitta mutkitta, että soittaisin poliisille. Poliisille?! Ihan kuin poliisilla ei olisi muitakin hommia kuin tulla pelastamaan parvekkeelle tipahtanutta oravaa, protestoin. Suuri oli onni ja huojennus, kun kotiin palatessa huomasin oravan kadonneen. Mutta silti jäin miettimään korrektia toimintatapaa.
Aamun hesarista sain lukea, että orava parvekkeella ei sittenkään olisi ollut älyttömin aihe soittaa poliisille. “Lokilla jalka kipeänä kauppatorilla, vaskitsa pyöräkellarissa, pulu kaksi tuntia lyhtypylvään päässä, kiinni jäätynyt joutsen, orava kenkäkaupassa”, luetellaan kolumnissa (€) Helsingin pelastuslaitoksen tehtäviä viime vuosilta. Puna kohosi poskille, kun kirjoittaja alleviivasi syyksi luonnosta vieraantumisen, jonka rivien välistä voi tulkita myös helsinkiläistymiseksi. Ehkä eläinpelastusyksikkö olisi tosiaankin tarpeen, mutta saisipa jostain myös maalaisjärkeä kaupunkilaisen päähän.
