Vuosikymmenen vaihtuessa havaitsen harjoittaneeni käytettävyysihmisen ammattia koko tähänastisen 2000-luvun, aina vähän eri nimikkeillä. Alalle eksyessäni (ja kyseessä oli nimenomaan eksyminen) kukaan ei kertonut minkälaista tämän työn tekeminen tulisi olemaan, eikä sitä tehdessäkään kovin usein ole ollut tilaisuuksia päästä vertailemaan sotatarinoita. Ne harvat kerrat ovat sitten olleet sitäkin arvokkaampia.
Olen päätynyt siihen, että on olemassa kaksi pääasiallista tapaa olla käytettävyyden ammattilainen. Voi olla joko konsulttina konsulttifirmassa, tai ns. inhouse-käytettävyysasiantuntija, yksi alan edustaja muiden muita hommia tekevien, samaa tuotetta kehittävien joukossa. Kummassakin on puolensa – sekä miinus- että plus-. (Kolmas vaihtoehto olisi ehkä tehdä käytettävyysjuttuja muun duunin osana, mutta se on sitten kokonaan oma lukunsa.)
Konsulttina asiakkaat ja projektit vaihtuvat, kahta samanlaista päivää ei juuri tule eikä ole. Mukavaa, jos pitää muutoksesta ja vaihtelusta. (Minä pidän.) Parhaassa tapauksessa saa tehdä töitä muiden samanmielisten eli käytettävyysorientoituneiden kanssa ja jakaa niin hyvät vinkit kuin varoittavat tarinatkin. Jos työnantaja on käytettävyysfirma, voi olettaa, että asiakkaat ovat valmiiksi myötämielisiä käytettävyydelle, eikä erillistä kädenvääntöä sen hyödyistä tarvitse käydä. Vääntöä sen sijaan voi tulla ratkaisuista, joten kannattaa varautua perustelemaan. Joskus debatista voi tulla hyvin akateemistakin, tilastolukujakin kysellään. Jos oma auktoriteetti ei riitä, käyttäjiin tukeutuminen toimii. Yleensä.
Ikävää on se, että vaikka tekisi maailman parhaimman käytettävyysraportin ja kiitettävin arvosanoin hiotut ratkaisut, ei asiakas silti välttämättä niitä toteuta, tai jos toteuttaakin, niin vain osan, jolloin kokonaisuus on kaukana siitä, mitä se olisi voinut olla. No, se ei välttämättä haittaa, sillä hyvin suurella todennäköisyydellä lopputulosta ei konsultti itse koskaan tule näkemään.
Parhaassa tapauksessa maailma tuntuu hetken paremmalta paikalta elää ja taivaalta sataa vaaleanpunaista hattaraa.
Inhouse-käytettävyysasiantuntija puurtaa saman tuotteen tai tuotteiden kanssa vuodesta toiseen, usein osana isompaa tiimiä, jossa muut tekijät eivät välttämättä käytettävyydestä perusta. Tämä sopii, jos ei kaipaa eri projektien mukanaan tuomaa vaihtelua ja uusia ihmisiä, vaan tykkää hioa yhdestä tuotteesta vielä parempaa. Omaa näkemystään joutuu perustelemaan usein. Kannattaa varautua siihen, että ei ole profeetta omalla maallaan, vaan usein löytyy joku, jonka sana painaa enemmän, tai joka ”tietää paremmin”. Voikin olla niin, että pääasialliseksi toimenkuvaksi muodostuu vetää käyttäjätestejä ja fokusryhmäkeskusteluja, koska asiantuntijan ammattitaitoon ei luoteta, vaan vain käyttäjien sana painaa (jos sekään). Voi käydä niinkin, että hyvät suunnitelmat kariutuvat viimeistään toteutusvaiheessa, kun joku toteuttaja ryhtyy soveltamaan. Ihan tavatonta ei ole sekään, että käytettävyysihmiseltä ei edes koskaan kysytä, vaikka hän talossa onkin. Syitä tähän on ties minkälaisia.
Parhaassa tapauksessa käytettävyysammattilainen on ryhmänsä arvostettu jäsen niin kuin kaikki muutkin, ja käytettävyyden arvo ymmärretään siinä missä tuotteen visuaalisuus tai kätevät toiminnotkin. Jonkinasteista evankelioimista kannattaa varautua harjoittamaan joka tapauksessa.
Jos haluaa nimensä parrasvaloihin, mainetta ja kunniaa, ei tähän ammattiin kannata hakeutua. Käytettävyydestä leipänsä ansaitseva ei ole AD, copywriter eikä planner, joita kissanristiäisissä muistetaan ja nimeltä mainitaan. Tyydytys tulee omasta työstä silloin, kun sen näkee – etenkin, jos sen näkee jonkun toisen käytössä, ja kun se käyttö on sujuvaa.
Hyvä katsaus. Yksi jako on varmaan sekin, keskittyykö enemmän suunnittelu- vai tutkimuspuolelle.
Olen itse viime vuosina saanut huomata, että myös inhouse-tekijälle käy kovin usein niin, ettei hankkeita lopulta toteuteta eikä kukaan näekään niitä hienoja juttuja, joista on itse ehtinyt matkan varrella innostua. Mahdollista on sekin, että hyväksytty lopputulos on heikentynyt komiteakierrosten myötä niin, ettei lopulta kehtaa kertoakaan, että on ollut siinä mukana.
Parrasvalopointti on mielenkiintoinen. Olen itsekin miettinyt, kuinka mainostoimistotyypit ovat saaneet luotua moisen gloorian tekemiselleen ja miksei sama ulotu interakviisten juttujen suunnitteluun. Maailmalla on kyllä viime aikoina nähty uutisia, kun isot UX-tyypit ovat vaihtaneet firmoja, joten ehkä tuokin on henkilöitymässä – halusi tai ei. (Microsoftin viihdetuotteiden UX-johtaja lähti jonnekin ja Web OS:n päädesigneri jonnekin muualle ja mitä kaikkea.)
Design by committee, joo, siitä voisin myös sanoa pari valittua sanaa.
Jäin miettimään tuota UX-ihmisen näkyvyyttä, ja tulin siihen lopputulokseen, että periaatteessa verkkosivuston (tms.) voi tehdä ilman käytettävyysihmistäkin, mutta ei ilman visualistia ja koodaajaa – ehkä heitä siksi muistetaan? Eri asia sitten minkälainen lopputulos käyttäjän mielestä on.
Hyvä postaus. Tulipa mieleen, että mikäs on UX-asiantuntijoiden ammattitauti, eli mille he yleensä ovat sokeita?
Hmm, tätähän pitää miettiä. Olen ehkä ainakin itse ollut sokea tekijöiden ”rakkauslapsille”, eli en aina välttämättä huomaa olla niin hienotunteinen kuin jotkut haluaisivat. Mulle käyttäjädata on ollut käyttäjädataa, vastaanpanemattoman oikeaa ja validia. Mutta toki vuosien mittaan asiat loksahtavat kummasti mittasuhteisiinsa, enkä enää jaksa nielseniläistä kurinalaisuutta.
Sanoisin vielä, että mitä enemmän käyttäjien kanssa tekee töitä, sitä vähemmän pääsee sokeutumaan. Monesti käyttäjien osaamisen ja tiedon taso on ihan muuta kuin mihin teknisorientoituneessa lähipiirissä on tottunut. Se hämmästyttää vielä vuosien jälkeenkin. Toisin sanoen joskus varmasti olen yliarvioinut käyttäjien taidot ja päästänyt läpi liian vaikeita ratkaisuja sillä oletuksella, että ”kai tämän nyt jokainen osaa”. No, ei osaa. :)
Olen itse työskennellyt käytettävyystutkijana konsulttifirmassa ja sittemmin vaihtanut käyttöliittymäsuunnittelijaksi toiseen konsulttifirmaan. Ero näiden kahden välillä on valtava siksi, että jälkimmäinen firma hoitaa tutkimuksen (käyttäjähaastattelut, konseptointi, ideointi) ja designin (kälin piirtäminen paperilla, iterointi ja protoilu myös käyttäjien kanssa, photarihommat) lisäksi myös toteutuksen.
Koodaajat ja bisnesväki tarvitsevat hankkeen joka vaiheessa käytettävyysapua ja suunnittelija/asiantuntija pääsee seuraamaan (ja vaikuttamaan kykyjensä mukaan), millainen kompromissi julkaistaan. Täydellistä.
Itse olen ponnistanut mainostoimistotaustalta, taustaani kuuluu graafikon, animoijan ja ohjelmoijan duunia. Eniten kuitenkin olen ollut aina kiinnostunut käytettävyydestä ja käyttäjäkokemuksesta josta olen yrittänyt haalia tietoa 2000-luvun ajan.
Käytettävyyden merkitystä mainostoimistossa oli kuitenkin hyvin vaikea saada tuotua esille. ”Kyllähän tätä saittia nyt osaa käyttää, tuollahan on ohjeetkin”. Puhu siinä nyt sitten aivojen toiminnasta tai kognitiivisesta psykologiasta.
Mainos/digitoimistossa ihmisiä toki sokeutti sekin että kaikki ympärillä olevat ihmiset olivat ns. tietokonekykyisiä ja kampanjasaitteja tehtiin niin, että yritettiin tehdä kilpailijafirmaa näyttävämpi – usein juuri nuo palkintogaalat mielessä. Turha kai sanoa että käytettävyystestit loistivat poissaolollaan.
En ole vielä löytänyt sitä ominta paikkaani mutta koen kehittyväni omassa työssäni tällä hetkellä tarpeeksi, tulevaisuuden tavoite on ehdottomasti interaktiosuunnittelun parissa, käyttäjät huomioiden.
Välillä olen miettinyt että on kovin vaikeaa kun paikoissa missä kenties haluaisin työskennellä ei ole itselle sopivaa roolia. Mainostoimistoissa kun suunnittelupuolella usein on mainitsemasi AD, copy ja konseptisuunnittelija (tai planner) – ja mikään näistä ei tunnu omalta.
Turhauttavaa on myös ainainen käytettävyyden puolustaminen ja tärkeyden korostaminen – vain huomatakseen että taas jossain yrityksemme sivulla ”click here”-linkki avaa jotain sisältöä uuteen selainikkunaan ;)