”Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan.”
(Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu – Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)
Hassua, kuinka juuri eilen kukkia ihaillessani ajattelin, että milloinkahan valokuvatorstain aihe liittyy kukkiin.
Ja vesi on kukille elinehto.
Hieno otos. Jotenkin surullinen, mielestäni.
Hieno kuva!
Ihanan värinen kukka…väsy ja kylmä on varmaan iskenyt. Mikä kukka muuten on kyseessä? Hieno kuva. :)
Oliskohan se jonkin tulppaanin sukuinen? Mulla on tuo kukkaistuntemus vähän huonosti hanskassa…
Evinia: jotain surullista tässä kukassa minustakin oli – etenkin koska se oli katkennut, ja vain tuo pelkkä nuppu makasi lehtien keskellä.
Hyvä kuva, kukan kuolema, pisarat itkuna.
tamä on kauniin haikea kuva!